torstai 28. elokuuta 2014

ajatuksia.

täälä kirjottelee yksi tosi kipeä tytsy. oon kolmatta päivää melkeen 39 asteen kuumeessa. Voimat riittää just ja just limupullon nostoo ja ellei mulla ole buranaa veressä niin  en pysty kun itkemään koska sattuu niin paljon joka paikkaa. En muista koska viimeks oisin ollut näin kipeä tai koska viimeks mulla olis ollu näin huono olo. Käytii eilen akuutissa. Haluttiin vaan tarkistaa että tää on jotain flunssaa vaa ettei mitää mihin tarvis antibiootit, no kuitenkin sitten meidät käännytettiin pois akuutista koska en ollut tarpeeks akuutti tapaus ja käskettiin soittamaan jonnekki ajan varaus jutskaa. Tätä en ihan ymmärrä, vaikka kerroin ettei burana oikee auta ja kuinka kovat mun kivut on. Tänään sitten soittelin sinne paikkaa ja käskivät mennä keskustan sairaalaa. Sielä todettii että todennäkösesti on joku nielutulehdus. Otettiin nieluviljely ja perjantaina kun tulee tulokset niin saan myös antibiootit jos sellassia tarvin. Siihen asti sain jotain kivun lievitys lääkettä, mutta sekään ei oikee auta kuin hetkeks. ja jeesus tätä paineen tunnetta ihan koko päässä.
Ajattelin tulla tekee postausta vähän vapaammalla kädellä ilman mitään tiettyä aihetta. Esim, musta on tosi hassua että meille tulee kohta tuukan kanssa jo 7kk. Tää on mun pidempi suhde vähään aikaa. En osaa kuvailla oikeen näitä fiiliksiä mitä tunnen. Mutta tuukka on ollu tän 7kk aikana niin paljon. En edes muista koska olisin itkenyt onnesta, tai tuntenut olevani niin etuoikeutettu ja onnellinen jostain ihmisestä ja siitä että se on mun elämässä. Mulla on ollut tavallaan tapana pitää älyttömän kovaa kuorta ympärillä, eikä päästää sinne ketää. - sillä en halua että hajoan yhtää enempään. Ei tuukkaakaan sinne ollut helppo päästää, mutta nyt kun se on sielä, mun ei tee mieli juosta karkunkaan. En yks yö saannut unta, katsoin tuukkaa kun se tuhis mun vieressä. Tunsin ihan älyttömän suurta etuoikeuden tunnetta siitä että se on mun elämässä, että mä joka päivä saan olla sen lähellä, nähdä sen hymyn, olla sen elämässä mukana. Tuukka on aina auttanut ja tukenut mua kun mä olen ollut heikoimmillani, esim kun olen tässä kuumeessa vaan tärissyt ja itkenyt niin tuukka on hieronut, tehnyt teetä, ruokaa,ottanut kainaloon, silitellyt, koittanut helpottaa muutenki kaikin puolin mun oloa. eikä nää asiat oo mulle itsestäänselvyyksiä, koska oon vähän sellai etten anna itseäni auttaa. En koe itteäni sen arvoseks, enkä halua että musta on vaivaa. En osaa pyytää oikee apua tai ottaa sitä vastaa. Oon ollut aina sen suhteen vähän kylmä & ollut vaan silleen 'mä pärjään yksinkin. anna olla.' & tää kylmyys ja itsestään pärjääminen on kasvanut vaan mun taustoista. Niistä en kuitenkaan tässä enempään ala kertoa. Mulla on postaus mun taustoista luonnoksissa, mutten oo vielä tarpeeksi kerännyt rohkeutta julkasta sitä, anyway musta on outoa että mulla on joku joka auttaa, välittää, ja huolehtii. Mutta enimmäkseen se nykyään tuntuu vain hyvältä.
Mä opettelen joka päivä elämään itteni kanssa. sen kanssa mitä nään peilistä. Se on niin hankalaa vaan, koska en edes tiedä onko se todellista mitä nään. Aina mietin että pakko päästä tästä mahasta eroon, mutta en tiedä miten ja millä laitteilla salilla alottelisin. Mietin että ehkä mun liikkaope vois tehä mulle sellassen alotus treeniohjelman mutta aina kun ollut tilaisuus kysyä sitä, mä olen livistänyt. Sillä pelkään sen ajattelevan ' vitun läski. oonki vähän odottanu koska alat treenaa vaikkei toi läski ees treenaamalla lähe pois.' Mun kaapista löytyy suurimmaks osaks vaatteita mihin mä voin piilottaa itteni. Mihin on helppo piilottaa muodot. Ne luo mulle turvallisuutta, vähemmän häpeää. Ehkä tästäkin pitäis päästä eroon? Oon enemmänki poika tyttö kuin tyttömäinen tyttö. En läheskään aina välitä miltä näytän tai miten mun hiukset on kun astun ovesta ulos, tykkään enemmän poikamaisista asioista (esim kallio kiipeily ois siistii, värikuula sota yms) jutuista, en osaa yhtää täsmätä vaatteita yhteen, en meikkaa miljoonaa kiloa, en käytä kamalasti koruja tai hajuvettä niin että 'tuoksun' metrinki päähän, oon villi, ylivilkas ja en yhtää naisellinen. Vai onko tää taas yhteiskunnan luomaa käsitystä naisellisuudesta? Emmä tiiä. en vaan tunnu kelpaavan mitenkään. Kävelen kaduilla ja vertaan itteäni jokaiseen vastaan tulevaa. Jossain bileissä yms en ees välttämättä pysty olemaan niin suuren alemmuskomplenksin takia. Tuukka kyllä sanoo monesti että oon kaunis ja hyvä näin mutta siitä tavallaan ajattelen että niinhän sen on pakko sanoakki. Eihän se nyt voi sanoo tyttöystävälleen että se on ruma ja riittämätön. Eli ne sanat menee vähän toisesta korvasta sisää ja toisesta ulos. Tulen kovin surulliseks jos joku mun kaveri kertoo kuinka vihaa kehoaan ja itteään, koska en ymmärrä miksi? Ne on niin kauniita ja upeita. Omaa kehoa pitäis kunnioittaa ja rakastaa. Se on oma ja ainutlaatuinen. Mut mitä mä oon tätä puhumaan kun en pysty itsekkään seisomaan omien sanojen takanani? vitun media. 
Musta tuntuu että oikeesti kaikki mistä haaveilen, en tuu koskaan saavuttamaan. Että on vaan minä ja mun sairaus. Ainut asia koko mun elämässä. Ainainen tyhjyys..

Mitä teille kuuluu? 

2 kommenttia:

  1. noi muumiteet on ihan parhaita! luin koko postauksen, pohdiskelet kyl paljon asioita, kunpa susta alkais tuntumaan että sun elämässä on muutakin kun vaan sinä ja sairaus. sä oisit ansainnu sen tunteen, koska mä oon ihan varma että siellä on muutakin sisältöä kuin pelkkä sairaus. tsemppiä ja parane pian! ♥

    VastaaPoista

Lukijat