sunnuntai 23. marraskuuta 2014

niin rauhallista, että melkein pelottaa.


etin ruskeasta pahvilaatikosta päiväkirjaa jonka ostit minulle, vain jos se oikeasti auttaa mua. En oo pitkään aikaan kirjottanut siihen mitään, pitkään aikaa edes kaivanut sitä esille. Laatikossa oli paljon vihkoja, vihkoja joittenka sivut on täynnä ahdistusta & kyynelien sottaamia sanoja. Loppuukohan tämä ikinä? 
Mua sattuu joka askeleella. Tuntuu ettei jalat kanna. Silti mun on pakko juosta. Juosta tätä kaikkea pakoon. Itseäni, ihmissuhteitani, koko elämää. 

Mun on vaikea hengittää. Mun on pakko päästä pois. Vedän viltin tiukemmin ympärilleni. Pyyhin ripsarista värjääntyneet kyyneleet poskiltani. Päässä pyörii kaikki meidän hetket, sun sanat, meidän sanat ja lupaukset, sinä. Eikä mulla ole susta enään muuta kuin päiväkirja ja miljoona kuvaa jotka on täynnä onnellisuutta.

Vedän viltin vielä tiukemmin ympärilleni. Menen parvekkeelle. Hengitykseni höyryää ja on kovin piemää ja rauhallista. Sytytän tupakan. Yksi ketipinoori iltaisin ja voin nukahtaa. Nukahtaa ja päästä hetkeksi irti itsestäni, ajatuksistani ja kaikesta. Kaikesta tästä.

Voisinko vain nukkua ikuisesti?
Sillä tämä kaikki tuntuu liian suurelta, liian ylitsepääsemättömältä, liian vaikealta, raskaalta.
Minusta ei ole tähän.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Lukijat