perjantai 30. tammikuuta 2015

'oma kokemuksemme itsestämme särkyi ja hajosi - ei meidän todellinen itsemme'

Mietin aluks että julkasenko tätä ollenkaan, mutta en halua mun blogin olevan mikää kiiltokuvablogi. Kuitenki oon asioistani jo täällä niin avoimesti puhnut, että niitäkin asioita on ehkä vaikea ymmärtää ilman että tietää kaiken. Tää kaikki on niin iso osa mua, ja tää kaikki on tehnyt musta tälläisen. Mua on vaikea ymmärtää ellen alota ihan alusta, koska kaikki liittyy toisiinsa ja on niin isoja osia.


Olin pieni. n.kuuden vanha. Silti muistan kaiken kuin eilisen. Oli lauantai. Paisto aurinko. Kesä & mette serkku turusta oli matkalla meidän luo yökylään. Äiti antoi meille sydän karkit, pussasi otsalle, otti pakatut laukkunsa ja lähti. Me kateltiin siskon kanssa parvekkeelta, kun äiti nous vieraaseen mustaan autoon joka oli alhaalla meidän pihalla. En täysin ymmärtänyt mihin äiti lähti, mutta tunsin ja tiesin ettei äiti palaa. Isi vei meidät mäkkäriin, koitti piristää vaikka itsekkin oli ihan rikki. (tästä alkoi mun elämä masennuksen kanssa.)

Me muutettiin siskon kanssa sen vieraan miehen kämppään, johon äiti oli jo majottanut itsensä. Muutettiin kyllä pian isompaa kämppään. Se mies, se oli hullu. Niinkun oikeesti hullu! Se laitto mut JOKAPÄIVÄ (nyt en oikeesti valehtele.) arestiin, milloin siitä että söin tai puin liian hitaasti. Siskon kehitystä se tarkkaili, en tosiaan uskalla edes ajatella mitä olisi käynnyt jos oltais oltu siinä vielä pari vuotta pidempään. Tää samanen mies 'ajoi' meidät turvakotiin. Meidän piti olla sielä vain pari viikkoa, mutta parista viikosta tuliki n. 4kk. & kun mies vihdoin saatiin häädettyä äitin kodista, niin päästiin takasin kotiin.

Siinä vaiheessa mä aloin oireilemaan. Mulla oli jo silloin niin ahdistunu ja paha olla, enkä osannu n. 7-8 vuotiaana käsitellä sitä oloa, jotenka sain raivokohtauksia josta myöhemmin sitten jouduin lastenpsykiatriselle osastolle. Sielä ne päätti että mun on parempi asua isällä, koska äitillä ei riittänyt voimat hoitaa mua. Äiti sairasti itsekkin masennusta. Meidän lapsuus on ollut siis aika paljon valkosia osaston seiniä. Sielä me suurimmaks osaks nähtiin äitiä. 

Luulis kaiken helpottaneen kun pääsin asumaan isille, mutta ei. Alotin ekan luokan kevät kauden mukkulan koulussa. Jossa alkoi 4vuoden koulukiusaaminen. siitä pääsette lukemaan enemmän tästä. & mä olen rakentanut koko persoonani, ja minä kuvani näistä sanoista. Tää kaikki oli todella iso pudotus vielä syvempää masennukseen. 4 luokalla alotin ekan kerran viiletelemään, josta lähti monen vuoden kierre. 
Koulussa näytin että kaikki on hyvin, muttakun pääsin kotiin mä romahdin ja itkin lopun päivän. Tätä samaa se oli monta vuotta. Olin ravannut monilla psykologeilla, kuraattoreilla mutta missään en suostunut puhumaan sanaakaan ja mun kohalla luovutettiin. Kaikki oli pitkän ajan tällästä tasapaksu huonoa. Päivästä toiseen.

Ehkä sitten isoin käänne taas huonompaa mentiin kasin alussa kun syömishäiriö räjähti käsiin. Siitä pääsette lukemaan enemmän tästä. kasin alusta tähän päivään asti on ollut taistelua pinnalla pysymisestä. Osastoa, lääkkeitten alotus, psykoterapian alottamista, yms.

Mä odotan päivään kun voin vaan todeta tän kaiken olleen ohi. että mä olin vahvempi, ja että mä olen terve! Että mä saan vihdoin olla vahvempi. Saan vihdoin alkaa elää. ja se olisin vihdoinki MINÄ joka nauraa sitä paskasta naurua kun se oli niin heikko. Että vihdoin musta olis johonki ja oisin niinkuin kaikki muutkin ihmiset. Oisin edes ihminen. Saisin otettua kaiken takasin minkä tää on viennytkin. Rakastaisin ja oisin aidosti onnellinen. Mä en edes enään muista mitä onnellisuus on. Ja vihdoinki haluisin enemmän elää kuin kuolla. Oisin vapaa. Vapaa näistä kahleista. Ja vihdoin tietäisin ja tuntisin sen kaiken mistä ihmiset puhuu. oon niin kyllästynyt tähän.. 


Tän julkaseminen pelotti enemmän ku mikään muu ikinä.. Ainut miksi mä näitä kerron teille on se, että jos nää vaan pystyy jotakuta auttamaan, tai saamaan ymmärtää jotain, ois enemmän kun hienoa. Mä haluan olla selviytymis tarina, selviytymis tarina kaikille niille jotka kamppailee masennusta vastaan, tai on samankaltaisia ongelmia / ajatuksia. Ja mä en voi olla sitä kertomatta mun omaa tarinaa. 

Mä oon päättänyt että tää kaikki saa loppua, oon päättänyt alkaa tekemään asioita tän eteen, hoitamaan itseäni. Näyttämään tälle ettei tää pysty viemää mua, tappaa se ilman että mä kuolen siinä samalla. Tää on viennyt multa niiiin paljon, ja mun on nyt aika ottaa se kaikki takaisin!

kuten on todettu, me emme ole rikki - meitä ei tarvitse korjata. muutta se, mikä tarvitsee korjausta, on suhteemme itseemme; oma kokemuksemme itsestämme särkyi ja hajosi - ei meidän todellinen itsemme!
Tää kaikki ei ehkä kuulosta niin pahalta mitä se oikeesti on ollut tai miten mä sen oon tuntenut. Muistakaa että jokainen ihminen tuntee samat asiat eritavalla. Ja tää on ollut mun tapa. Tää on ollut mun luonnoksissa tosi kauan, en ole vaan uskaltanut julkaista tätä. 

Olkaa vahvoja ja muistakaa ettei auttava käsi oo ansa. Se on pikemminki suuri lottovoitto että tosiaan on joku/joitain lähellä jotka haluaa ja yrittää auttaa. En ehkä itse ole paras, mutta voin sanoa että omien kokemuksieni takia ymmärrän ja osaan samaistua ihmisiin tosi hyvin. Mulle voi laittaa viestiä taikka sähköpostia janettenikki@hotmail.com jos jollain teillä tulee olo että tahdotte jutella. 

Me ei luovuteta, se ei ole vaihtoehto, me ei anneta tälle valtaa. Ollaan vahvempia kuin se! Eikö niin?

sunnuntai 25. tammikuuta 2015

meitsin arkea.

Mulla on ollut tässä ihan kauheesti kaikkea tekemistä ja mietittävää. Päällimmäisiä 'voimien viejiä' on koulu. Oon käyny opolla muutamaan otteeseen puhumassa ja miettimässä että miten mun ois helpointa vaihtaa alaa, eikä siihen oo mitää reittiä sieltä mistä aita on matalin vaan sosiaalikokeilla (joita en varmaan oo koskaan päässy läpi matikan takia:-D) jonka siis ymmärrän täysin, sillä onhan kyseessä sosiaaliala. Oon myös käynyt juttelemassa koulussa ihmisen kanssa joka vastaa oppisopimuksista, se olisi yksi vaihtoehto. Hakemukset on lähetetty että ihan perus lähihoitaja koulutukseen, että myös oppisopimuksella lähihoitaja koulutuksen kokeisiin. Nyt odotellaan vaan kutsua, ja nätisti maksetaan kuudetta kertaa 60e..........

Toinen asia on muutto. Jep. Mä muutan täältä mun pienestä ja turvallisesta 24m2 kämpästä pois. Tarkoitus ois muuttaa 54m2 kaksioon, n. 80e halvempi vuokra & se on kanssa lähellä keskustaa. Tän muutto jutun kanssa on ollut vaan aikamoinen sotku, mutta huomenna alkaa pikkuhiljaa selviämään kun soitain sille vuokran antajalle. huhhu. Enskuussa ois siis tiedossa se muutto, siskon muuttamista helsinkii, parit pääsykokeet (jos siis pääsen!) & kouluakouluakoulua. Mitä muuta mä oon tehny näitten kiireitten lomassa? 

Olin eilen viettämässä iltaa kaverin luona. Aina sitä välillä miettii että miten onkaan niin etuoikeutettu että ympärillä on niiin ihania ihmisiä!
Oon katellu tän tapasia kenkiä jo jonkun aikaan, ja muutama päivä sitten ostin nämä -50% alennuksesta! :-) en ymmärrä että mikä vimma mulla on tänä talvena ollut talvikenkiin. Aikasemmin jopa riideltii isin kanssa siitä että kuljenko tennareilla vai ihan talvikengillä. Ja useesti teinkin niin että lähdin kyllä tennareissa, mutta kotiin mentäessä vaihdoin äkkiä talvikengät jalkaan ja tennarit reppuun :-Dd & tänä vuona tennarit on jäännyt kaapin pohjalle ja olen kotiuttanut 3 talvikengät ja kävellyt niillä ihan sydän silmä emoijin näkösenä :-D 
Pidettiin perjantaina tuukan kanssa sellanen 'parisuhteen hoito' - ilta. Kuulostaa ehkä hassulta, mutta meillä on loppu pelissä niin vähän aikaa nykyään mennä ulos ja tehdä jotain, sillä tuukka ei oikee jaksa arkipäivisin tehdä muuta ku katella telkkaa tai käydä pyörähtämässä jollain kaverilla. Käytii syömässä mun lemppari ja vakio ravintolassa, eli amarillossa. Se ei petä koskaan! & leffaks valittiin viikossa aikuiseksi, eikä se sytyttänyt meitä kumpaakaan. Ei meistä kumpikaan oo suomalais leffojen ystäviä, mutta ei sieltä oikeen mitään muuta tullutkaan.
Käytiin yksi päivä Oilin kanssa duuniexpossa, sillä saatiin valita että lähetäänkö sinne vai jäädääkö tunnille jotenka päätettii lähtee Oilin kanssa pyörähtämään messuilla. Joka on siis aina kivempaa kun tunnilla istuminen :-D Mä en oo koskaan voittanut mitään mistään kilpailuista/arvonnoista, mutta nytpä voitin ja oon vieläki niin innoissani! :-D kyseiset leffaliput tosin käytettiin tuohon ylempää mainittuun leffaan :-) (näissä on siis se huono puoli, ettei noi liput oo voimassa kun kk)
Meillä oli tuukan kanssa sopimus että hänellä on tipaton tammikuu, ja mulla herkuton. Oon syönyt nyt vähän tervellisemmin kuin yleensä. Maistanut uusia makuja, (esim. avokadoa en oo koskaan maistanut edes ennen & koulussaki ottanut muutaman kerran kasvisruokaa 'perus' ruuan sijasta.) joka on itseasiassa aika hyvin multa koska oon ihan kamalan nirso ja ennakkoluulonen :-D ps. oon tiputtanut jo n. 5 kiloa!! (siis en tammikuun aikana, vaan maybe 2kk aikana :-D mut oon silti niin jeejee ja ylpee!)
Mitä teille kuuluu? 

lauantai 17. tammikuuta 2015

aika muutoksiin.


tiedän, et mä löydän vielä, mulle oikeen tien, jota kulkea katson, vielä kerran taakse, mietin kuinka nyt oon heikko mut mä kiipeän, vielä himalajaan mä nousen nousen nousen ylös huipulle kohti ääretöntä ja sen ylitse katson, vielä kerran taakse mietin kuinka nyt oon heikko, mut mä kiipeän vielä himalajaan.

lauantai 10. tammikuuta 2015

uuden vuoden ensimmäinen postaus.

En tiedä pitäiskö mun kirjottaa tätä tänne, mutta menköön. Olen kirjottanu tänne paljonki arkaluontosia asioita jotenka kyllä tämäkin uppoo muitten joukkoon. En halua pitää blogia vain pinta raapasulla elämästä. Koska muuten tää ei olisi mun näkönen. & yksi syy, suurin syy minkä takia mä kirjotan blogia on se että jos mä ikinä voin koskaan edes jotenkin auttaa muita samanlaisissa asioissa mitä mä olen itse kokenut, niin olen tehtävässäni onnistunut. Jos saan edes jonkun miettimään, tai kannustamaan sanoillani, on suuri hinta siitä että itkusin silmin ja pelon vallassa julkaisen tekstejä ajatuksistani ja menneisyydestäni joka on seurannut mua tähän päivään asti. 

Ajattelin kertoa tällä kertaan mun entisistä suhteista. Sillä mut jätettiin pari päivää ennen uuttavuotta. (kaikki on kuitenkin hyvin, koska palattiin tuukan kanssa yhteen muutama päivä sitten.) Puoltoista viikkoa meni sumussa. Huutaen, itkien, oksentaen, enkä syönnyt paljon paskaakaan. Ja kaiken mitä söin mä oksensin. Laihduin 3kiloa sinä aikana. Kuitenkin, miksi tämä suhde on mulle niin tärkeä? Mä kerron teille! 

Mulla on ollut paljon suhteita. Suhteita joita ei varmaan edes voi sanoa suhteiksi? Suhteita joita mä kadun, suhteita jotka ois voinut jättää rakentamatta, suhteita joita ilman olisi ollut parempi olla. Oon kuitenkin sellai ihminen etten osaa olla kauaa yksin. Oon tavallaan pomppinut suhteista suhteisiin. Enkä ole ollut paria kuukautta pidempää yksin. En ole antanut aikaa ihan vain itselleni, tutustunut itseeni, antanut aikaa rakentua. 
Mun ensimmäinen kunnon suhde oli pari vuotta sitten. Se kesti vuoden. Mikä siinä sitten oli vikana? Tämä poika oli hyvin kiireinen. Viikonloput hän oli töissä lusissa, viikot koulussa ja kavereitten kanssa. Aikaa minulle löytyi kerran max kaksi viikossa, kahden max neljän tunnin ajan. Useasti hän lupasi että tulee katsomaan minua, että kyllä hän tulee. Hän ei osannut sanoa aikaa, sanoi vain että illemmalla ja hän ilmottelee. Istuin kotona koko päivän yksin puhelin kourassa, sillä en uskaltanut sopia muuta tai lähteä käymää kaverin kanssa jossain. sillä jos mä olin jossain muaalla kuin kotona, ja tämä poika laitto viestiä, ja kun ilmotin että olen kaverin kanssa vaikka kahvilla että menee vielä hetki, tuli viesti: okei ei sit mitää. emmä enää hetken päästä kerkee näkemään. nähää joku toinen päivä. Jotenka jos halusin nähdä häntä, mun piti istua yksin kotona. Usein, siis melkeen aina mulle tuli kuitenkin viesti 7-9 aikaa illalla että ei hän kerkeekkään näkemään sillä menee kaverille pelaa, ajelee, saunoo tms.Kaikki siis meni mun ohi. Vapaa viikonloput (joita oli tosi harvassa) hän vietti kaveri iltoja mökeillä. En koskaan ollut tervetullut mukaan. Kerran soitin hänelle, että mua ahdistaa ihan kamalasti, että voisitko tulla käymää. Hän vastasi että on uimassa kavereitten kanssa, että emmä kerkeä ja löi luurin. Vika tikki oli se kun mulla sattui tän jalan kanssa se onnettomuus jonka takia sain kepit 2kk ja en päässyt liikkumaan juuri minnekkään. Hän tuli katsomaan mua vasta puolentoista viikon jälkee siitä. Ja kun laitoin viestiä että olen sairaalassa sain vastaukseksi: aijaa. miks? 
Sen jälkeen mulla ei ole ollutkaan muutamaa kuukautta pidempiä suhteita. Mua on kosketultu väkisin, mut on juotettu känniin ja pantu, mua on painostettu seksiin, mulle on huudettu että miksi vitussa mä pelleilen ja suihkussa pitää olla valot pois jos mennään yhdessä suihkuun? Mä kerron teille, että mä häpeän itseni aivan valtavasti. Saan joskus paniikkikohtauksia seksin jälkeen. En todellakaan ole sujut itseni kanssa. & asiaa ei todellakaan ole auttanut nämä väkisin koskettelut, seksiin painostaminen yms. 
Mikä tuukan ja mun suhteessa on sitten erikoista? Tuukka on ensimmäinen joka on kiittänyt ja ottanut kainaloon kun olen kertonut mun vaikeesta menneisyydestä, masennuksesta ja inhosta ja häpeästä itseäni kohtaan. Tuukka on ainut joka on antanut mulle täyden ajan näyttää itseni. Joka on ymmärtänyt miksi me mennään kynttilän valossa suihkuun, ensimmäinen joka ei ole painostanut tai kosketellut väkisin, ensimmäinen joka odotti mua kaikessa että mä olen valmis. Ensimmäinen josta saan älyttömän turvallisuuden tunteen. Tuukka on ensimmäinen joka ajattelee näinkin paljon mua. Ensimmäinen joka tekee mitä vaan että mulla on hyvä olla. Se ihminen kelle voin soittaa kun mulla on liian paha olla, ja hän tulee aina ottamaan mut kainaloon ja rauhottamaan. Ei lyö luuria tai sano etten mä nyt kerkee. Saan mennä tuukan mukaan, jos se lähtee näkee kavereita, ja aika paljon tehdäänkin yhdessä asioita. ( tietenkin on niitä jätkien iltojaki mitä jokainen tarvitsee. Ja mulla taas tyttöjen iltoja.) Mun parhaan ystävän menetyksen jälkeen tuukka on ollut mulle iso tuki, ja tavallaan hän on nyt se kaikki mitä mulla enään on. Vaikka tuukka ei aina ymmärtäiskään mun ahdistusta, pelkoja tai ajatuksia, silti se yrittää kovasti ymmärtää ja sanojen sijaan halaa mua lujaan ja pussaa otsalle. Siksi ja juuri näitten kaikkien ja monien muittenkin 'syitten' takia tämä suhde on mulle erittäin tärkeä. Ei meillä tietysti oo aina ollut tuukan kanssa helppoa, eikä riidoilta ole vältetty. Mutta tämä on kaiken sen 'taistelun' arvoista. Tässä mun on hyvä olla, tässä meillä on hyvä olla. Ja voin kertoa, että kyllä mä nykyään voin mennä tuukan kanssa ihan valojen kanssa suihkuun tai vaikka hyppiä alasti sen edessä :-D & se kaikki vaan johtuu just siitä että hän on antanut mulle tilaa, ja aikaa. mitä en ole pahemmin muilta saannut. 
Ripottelin tekstiin kuvia mun hiljaiselon ajalta. Jotenka näätte vähän siitä mitä mä olen tehnyt. En halunnut jättää tätä postausta kuvattomaksi sillä tää on aika pitkää luettavaa ilman niitä. & en tosiaan saa varmaan paria lausetta pidempää postausta niistä kuvista jos oisin erillisen postauksen niistä tehnyt. Sillä niinkuin ylempänä kerroin, en pahemmin ole tehnyt mitään. Vain itkenyt, huutanut, oksennellut tms. Mä tein myös uuden vuoden lupauksen! Lupasin itselleni, että tänä vuonna keskityn vain itseeni ja alan rakentamaan itseäni. 
Teittekö te uuden vuoden lupauksia? Mitä? :-) 

pps. muistakaa että 365 päivää, 365 uutta mahdollisuutta. ootte rakkaita! xxx

Lukijat