tiistai 31. toukokuuta 2016

LAPAKISTO.

Jos multa kysyttäis oonko enempi maalais vai kaupunki tyttöjä, niin en tosiaan osais vastata. Mä rakastan olla luonnossa, maalla ja mökeillä, mutta samalla tavalla rakastan olla kaupungissa. Me ollaan pienestä pitäen tykätty olla metsässä, ja meitä ollaa sinne vietykkin. Ollaan kiiveilty puissa ja kivillä, käyty retkillä ja aina kevään tullen tarkkailtiin milloin mikäkin heräs taas eloon. Mua ei haittaa vaikka kädet ja vaatteet vähän likaantuisi tai ötökät. (ellei hämppejä lasketa.. :-D) Mutta vastaavasti mä taas rakastan kaupungissa suihkua ja oikeeta vessaa! ihnoon pesuvativesi - läträyksiä & ulkohuussia. Luonto on taas paikka jossa mun on helppo hengittää, nautin sielä olemisesta, ja stressi tippuu potenssiin 0.

Täällä Lahdessa päin on shut lähellä tälläinen ihana mesta kuin lapakisto. Se on täynnä erilaisia lenkkipolkkuja metsän keskellä. Tykkään tästä paikasta tosi paljon, ja tänä kesänä sielä tulee varmaan käytyä paljonkin! Käytiin tänään lapakistossa äitin kanssa kun pääsinkin koulusta vähän aikasemmin ja muutaman tunnin pänttäämisen jälkeen tuntu siltä että oli pakko päästä hetkeksi pois koko luku urakasta!

Tiedän että täällä blogissa on taas ollut hetken hiljasempaa mun kuulumisien ja tekemisen suhteen, mutta tosiaan tältä lukemiselta en ole kerennyt edes kotia siivota, taikka tulla tänne päivittelemään. Mutta kaikki on hyvin, ellei jäätävää stressiä ja viikon migreeni päänsärkyä lasketa mukaan! Ihanaa aurinkoista (hertsuma, huomennahan on jo kesäkuu, siis virallisesti kesä???) viikon alkua!


ps. siis kattokaa mikä mesta!!

perjantai 27. toukokuuta 2016

#SEKASIN247

Tiesittekö että joka viides nuori kärsii masennuksesta & on viillellyt itseään? 700 000 syö mielialalääkkeitä. 2 000 suomalaista yrittää itsemurhaa joka vuosi, ja heistä joka kolmas yrittää uudelleen.?

Mä voisin veikata että suurin osa teistä ei tiennyt? Miksikö? Koska mielenterveyshäiriöistä ei puhuta. Kukaan ei uskalla, koska pelkää tulla leimatuksi hulluksi. Näin tästä aiheesta syntyy tabu ja ihmiset on vain yksin näitten ajatusten kanssa.

Kun mä sain terveen paperit pari kuukautta takaperin, mä ajattelin etten enään ikinä halua palata näihin hetkiin ja fiiliksiin. Tai antaa masennukselle enää sanaakaa valtaa mun päässä taikka maailmassa. Mutta nytten, nytten munkin on pakko avata suuni ja kertoa oma tarinani #SEKAISIN247 kamppanian tiimoilta. Oon omia tarinoita vaikeista ajoistani kertonut täällä jo aikasemminkin, mutta tässä nyt kaikki aivan alusta loppuun. Tästä tulee pitkä, mutta toivon että jaksat lukea tämän!
Mun tarina alkaa siitä kun olin 6vuotias. Äiti lähti matkalaukkuineen ovesta ulos ja me jäätiin siskon kanssa kaksin isin kanssa. Kipitettiin parvekkeelle katsomaan mihin äiti menee. Hän nousi mustaan autoon, eikä häntä enään näkynyt takaisin kotiin. Pian me siskon kanssa muutettiin äitin uuden miehen luokse äitin kanssa. Mies oli kamala, mä olin arestissa joka ikinen päivä. Pienistä mitättömistä asioista mua rangastiin. mm. koska söin liian hitaasti, puin liian hitaasti, en laittanut likasia vaatteita vaatekaappiin vaan olisin halunnut viedä ne likakoriin, koska mä uskalsin sanoa vastaan. Tätä jatkui vuoden verran, kunnes me jouduttiin lähtemään äitin ja siskon kanssa turvakotiin. Meidän piti olla sielä vain kk, mutta se venyikin koko kesäksi.

Kun päästiin kotiin takaisin, mä aloin oireilemaan. Mä olin vasta 8 vuotias enkä mä osannut hallita mun tunteita, mun ahdistusta ja pahaa oloa, vaan ne tulivat raivareina ulos. Mä huusin, itkin, purin, löin, rikoin kaiken mitä mun etee tuli, mä halusin kuolla, mä roikun rappukäytävän kaiteesta, en suostunut menemään kouluun, itkin yöt. Äiti haki apua, ja se apu oli lastenpsykiatrinen osasto. Sinne mä jouduin 6viikoksi, Sielä mä sanoin ensimmäisen kerran etten mä halua syödä, sillä en halua lihota. Mulle annosteltiin ruoka ja valvottiin että mä syön. Sieltä päästyäni, mä muutinkin isille. Ja ruuan syömisestä kinattiin vielä kotonakin. Kunnes se jäi moneksi vuodeksi.

Mä alotin kevätlukukauden mukkulan koulussa. Mukkulan koulussa vasta kaikki paha alkoikin kunnolla. Musta tuli koulukiusattu. Sitä kesti 4vuotta. Mua potkittiin, hakattiin, kampittiin, kivitettiin, heitettii jääkököillä, syljettii päälle ja haukuttiin. Ja se henkinen väkivalta oli se kaikkein pahin tässä. Niitten sanojen varaan mä olen rakentanut itsetuntoni & koko minäkuvani. 10-vuotiaana mä aloin viiltelemään. Mä halusin vain kuolla. Mä eristäydyin. Mä itkin kotona kaikki päivät koulun jälkeen. Mä viilsin vähän lisää. Ja halusin kuolla vielä vähän enemmän. Jokainen päivä oli taistelua, enkä tuntenut iloa enään mistään. En ollut perus 10 vuotias iloinen ja leikkisä tyttö, vaan kannoin sisälläni jotain mitä mun ikäisen ei olisi vielä kuulunut edes kantaa. Tämä aika meni jotenki tosi sumussa. Elin vain siinä masennuksesta, päivästä toiseen, joka sekunnin ahdistuneisuudessa, pahassa olossa. Olin vain kotona ja itkin. Sitä se oli, tasaista joka päivästä taistelemista ja rämpimistä.
Mun olo meni alaspäin oikein ryminällä, kun vaihdoin kasi luokalla koulua. Silloin mun syömishäiriö oireilu nosti kunnolla päätä ja räjhäti käsiin. Mä sain kuulla yhdeltä mun luokkalaiselta joka ikinen päivä kuinka läski mä olen. kuinka mä en enää kohta mahdu ovesta ulos ja kaikki läskit pursuu musta. Mä aloin laihduttamaan, joka johti loppujen lopuksi anoreksiaan. Mulla jäi menkat pois, mun keho alkoi kasvattaa untuva karvaa, mä en jaksanut enään tehdä mitään, muo pyörrytti, oksetti enkä syönnyt 3 päivän aikana kuin piltin taikka jonkun hedelmän, olin hyvä valehtelemaan että oon syönnyt jo, mulla oli kylmä, ja halusin vain kuolla ja inhosin itseäni enemmän kuin ikinä, sairaalaa mentii pillit vinkuen koska mun arvot olivat niin huonot etten pärjännyt kotona. Iskä huomas mun tilanteen, ja alettiin taas syömään yhdessä. Haukoin henkeä, itkin, huusin, olin paniikissa, enkä tiennyt oikeen enään että miten haarukkaa ja veitseä edes pitäisi kädessä. Ja kun olin voittanut isin luottamuksen että mä syön, alkoi ahmiminen ja oksentaminen, eli bulimia. Jäin tästä kii isille myöhemmin, ja hän otti osasto säännöt mulle käyttöön. Eli ei 2tuntiin ruokailun jälkeen vessaa, ja hän valvoi mua sen pari tuntia. Haarukallinen kerrallaan mä paranin. Mä oon ollut syömishäiriöstä terve parisen vuotta.

n.3 vuotta sitten talvella, mä olin loppu. Mä olin niin väsynyt. En jaksanut enään. En halunnut enään enkä nähnyt toivoa missään. Mä otin yliannostuksen lääkkeitä.. Aamulla ne passitti mut takasin kotiin ja sanoi että ''älä tyttö leiki näillä asioilla.'' Mua ei otettu tosissaan, eikä tämä ollut ensimmäinen kerta kun ammattilainen joka olisi voinnut auttaa, ei ottanut mua tosissaan. Tähän mennessä elämää olin rampannut vaikka kuinka monella psykologilla, lääkärillä, psykiatrialla tms. Mutta missään mä en pystynyt puhumaan mun asioista. Olin todella sulkeutunut ja varautunut kaikkiin ihmisiin.

Miten sitten pääsin yli masennuksesta?

Kaikki alkoi menemää parempaan kun mulle löydettiin sopiva mielialalääkitys, ja ihana psykologi jolle pystyin puhumaan. Joka ei vähätellyt mua yhtään. En osaa sanoa mitä oikeasti tapahtui, tai mikä on se kaikkein ratkavasin tekiä, mutta jotenki kaikki alkoi loksahtamaan paikoilleen. Pääsin elokuussa viimein opiskelemaan omaa unelma alaa, mulla on oma koti, ihana poikaystävä joka tukee mua aina kun mulla on hankalaa, ihanat ystävät vierellä. Jotenkin kaikki alkoi vain mennä parempaa päin.

Yritin tiivistää tätä tarinaa vain tärkeimpiin kohtiin, siksi tästä ei välity kaikki mitä oikeesti tunsin, koin, elin ja kävin läpi. En tiedä voisinko koskaan millään sanoin sitä kuvailla. Ehkä näin: Kuvittele että sulla olisi selässä 100kg painava rinkka, sun sydämestä on läpi puukko joka tekee sun hengittämisestä hankalaa, joka sattuu, olet keskellä piemää metsää, ei ole valoa missään, ei ole ketään - olet aivan yksin, lunta on 50cm mitä pitäisi vain tarpoa eteenpäin näkemättä minkään näköistä toivoa tai valoa. Sä olet poikki. Sä huudat apua, mutta kukaan ei kuule sua. Sä kaadut maahan kerta toisensa jälkeen, yhä kovemmin ja kovemmin. Ja joka kerta sun on jaksettava nousta sieltä takasin taistelemaan. Sä olet niin väsynyt että jäät vain makaamaan ja itkemään. Eikä se 100kg rinkka lähde sun selästä vaikka kuinka yrität, sun on pakko jaksaa kantaa se. Sä rämmit, rämmit ja rämmit mutta ainoa mitä saat on se että sut lyödään taas maahan, nauretaa paskasesti, kukaan ei auta.. Olet yksin..

Ennenkuin sain terveenpaperit, mulla oli masennusta takana 14 vuotta. 14 vuotta tuota yllämainittua olotilaa. En uskonut IKINÄ voivani parantua, nähdä elämässäni mitään parempaa, olemaan aidosti onnellinen. Olin varma että en ansaitse sitä onnea tai tervettä elämää mitä muilla oli, olin paha, huono, epäonnistunut, sairas, kuvottava, kirottu.
Mutta tässä mä olen: Onnellisempana kuin ikinä. Olen elossa. Mä selvisin. Mä voitin. Mä olen terve. Se mitä mä haluan sanoa teille jokaiselle on se että mä tiedän mitä te käytte läpi. Mä pyydän että jaksakaa, jaksakaa vielä, älkääkä ikinä luovuttako. Älkää ikinä menettäkö toivoanne. Jaksakaa. Vielä tulee se parempi aika, vaikka juuri nyt se ei todellakaan tunnu siltä. Älkää luovuttako. <3

Olkaa rohkeita, ja uskaltakaa ottaa apu vastaa, uskaltakaa puhua. Muistakaa ettei auttava käsi ole ansa, vaan apu. Apu ei ole häpeä. Hoitakaa itseänne, koska ansaitsette sen!
Muutama mulle henkilökohtaisesti tärkeä postaus jonka oon kirjoittanut tänne koskien mielenterveys asioita on osa minua. & kirje masennukselle. 

keskiviikko 25. toukokuuta 2016

Kesä & onnellisuutta.

Mun keholla on sellainen ärsyttävä tapa, että kun jotain stressaan ja se stressattu asia on tehty, mulle laukee migreeni. (vielä kun stressaan tyyliin kaikesta ja ihan täysillä. Eikä muhun toimi mitkää stressin lievitys keinot..) Tänään aamulla mulla jyskytti jo päässä, otin särkylääkkeen ja lähin kouluun. Kokeen jälkeen kuitenkin oksensin ja olo vain paheni. Otin toisen lääkkeen ja sinnittelin vielä. Iltapäivästä nimittäin olisi ollut lääkelaskuja, joita mulla ei olis varaa missaa yhtää! Kuitenkin olo yltyi niin pahaksi että oli pakko lähteä kotiin. 

400sivun koealueen vika koe oli siis tänään. Puuh. Nyt se on ohi, ellen joudu uusimaan :-D En muista tän päivän kokeesta mitään! Migreeni + koe ei oo mikää paras yhdistelmä. Nyt alkaakin sitten uuden n. 400sivun koealueen pänttääminen... Musta tuntuu etten mä oo tehnyt muuta kuin lukenut, mutta näitä kuvia sellaillessa huomaa että oon tehnyt vähän muutakin, vaikka aika liikuntapainotteiselta kaikki ''ylimääräinen'' aika näyttääkin :-D 

Nytten kuitenkin vähän migreenin helpottaessa ajattelin tulla purkamaan kuulumisia tänne puhelinkuvien kera. Tänään mun ois pitänyt nähdä Sannaa ja lähteä kuvailemaan että olisin saannut tänne ihan kamerrallakin otettuja kuvia, mutta no... ei voi mitää. Näillä mennään nyt! 
// Nää päivät on ollut aivan ihania ja kesäisiä. Ne on tehnyt mut niin onnelliseksi! Niinkuin ylempänä mainitsin niin kaikki ''ylimääräinen'' aika on aikalailla mennyt urheilun pariin. Oon käynnyt muutamaan otteeseen lenkillä miehen äitin kanssa muutamissakin paikoissa. Yks päivä kuitenkin lähdettiin lapakistoon. Se on kyllä niin ihana paikka! 
 // Meidän talon takapihalla kasvaa pari omenapuuta, ja ne on niin nättejä kun ne kukkii! // Käytii viikonlopun aikana äitillä moikkaamassa tätä karvapalloa ja äitiä. // Lauantaina oli miehen peli jota olin katsomassa. // Miehellä oli intistä pitkä viikonloppu ja lähti maanantaina vasta takaisin reserviin. Maanantaina hän tuli hakemaan mut koulusta. Käytiin satamassa, ja niitten rannalla nauttimassa tosta säästä! 
// Harjoteltiin tänään koulussa neulalla pistämistä appelsiineihin :-D Huomenna aletaan pistämään toisiamme, jee! // kesäkesäkesä! // Salia.
// Haha, mun kisakatsomo näytti tältä! :-D // Saatiin eilen koulussa aihe josta täytyy ottaa selvää ja sitten ope passitti meidät ulos opiskelee. Kyllä näin vois opiskella aina! // Eilen koulun jälkeen ajettiin Teemun kanssa mukkulanrantaa. Mentiin laiturille istumaan jossa soi musiikki, aurinko paisto suoraa paljaalle iholle ja juuri tuossa hetkessä olin pakahtua onnellisuudesta. Voisin vaa muuttaa jonnekki missä on aina lämmin ja kesä. // Hali kesken koulupäivän piristää aina <3 

Edellinen (pitkän parisuhteen plussat & miinukset) postaus sai valtavan suosion. Siitä tuli hetkessä luetuin ja suosituin teksti! Kiitos tyypit! <3 

perjantai 20. toukokuuta 2016

Pitkän parisuhteen plussat ja miinukset.


Sä tulit mua vastaan yli kaksi vuotta sitten yöllä, viimeisessä bussissa. Jouduin vetäsemään sua kädestä istumaan mun viereen koska sä olit kännissä ja meinasit lentää turvalles. Pian sä kysyit, että lähetkö mun kanssa huomenna baariin? Mä hymyilin vienosti ja vastasin että katellaan ja hyppäsin pois dösästä. Ajattelin mielessäni että en ikinä lähde! :-D

(pieni selvennys, että oltiin tavattu toisemme jo 15 vuotiaana. Ei pidetty kyllä yhteyttä tai mitään.) 

Kuitenkin seuraavan päivän iltana tunsin oloni kovin yksinäiseksi ja halusin tehdä jotain. Laitoin sulle facebookissa viestiä, että olisiko tarjous vielä voimassa?  Sä vastasit vain - tottakai, nähää keskustassa. Istuttiin taas yön viimeisessä dösässä matkalla kotiin. Kun oli mun aika hypätä pois bussista, sä otit musta kiinni ja suutelit. Ajattelin, että se nyt oli vaan kännipusu, etkä muista sitä enään aamulla.

Mun oli kuitenkin pakko laittaa sulle viestiä seuraavana päivänä että pääsithän kotiin? (mulla kun on aina tapana tarkistaa kaikilta kavereilta aina että ne on päässyt kotiin... :-D) Vastasit myöntävästi, ja ajattelin että ehkä vielä joskus kohdataan. Mutta jo samana iltana sulta tuli viestiä että ''nähdäänkö, käydäänkö kahvilla? Tuun hakemaan sut.'' Sattumoisin olin juuri lähössä kaverilta kotiin ja ajattelin että no miks ei. Tämän jälkeen alettiikin näkemään ihan päivittäin. Pitkään vielä mietin että en alota sun kanssa yhtään mitään. Voin olla kaveri, mutta juuri nyt en halua suhdetta. Mutta maailmankaikkeus oli erimieltä - ja onneksi oli. 
Kuukauden tapailun jälkeen mä kysyin sulta pieneen ääneen että mitä tämä on? Sä kysyit vienosti että pitääkö sitä määritellä? Mutta mä halusin tietää mitä sä halusit, vai leikitkö mulla vain? Sä halusit mut. Ja niin me alettiin. Ja juuri tänään meillä tulee yhteistä matkaa 2,3vuotta. Meillä on ollut hankalia aikoja, niin hankalia että niitten ajattelu saa mut vieläkin itkemään. mutta niin onnellisia että niitten ajattelu saa mut pakahtumaan.  

Maailmassa ei ole oikeita sanoja määrittelemään sitä mitä tunnen sua kohtaa. Kiitollisuutta, onnellisuutta, rakkautta? Ne sanat eivät edes riitä. Siksi haluan kertoa parilla sanalla millainen sä olet, millainen sä olet ollut mulle: Sä olet pieni kikkarapäinen miehen alku. sä inhoat kädestä pitämistä, mutta joskus sä nappaat mua silti kädestä. Sä et osaa kertoa tunteistasi, mutta tykkään tukahduttaa mut haleihin ja pusuihin. Olet määrätietoinen ja tiedät mitä haluat. Kun aloitat jotakin, sä teet sen kunnolla ja hyvin. Suuttuessasi sä haluat vetäytyä syrjää. Olet turvallinen, olet lämmin, olet ihana. & aina valmis auttamaan ja tulemaan mun luo. Minä tunnen sinut, sinä tunnet minut.

Haluan sun kanssa kaiken - talon, lainan, lapset, häät, elämän niin ylä kuin alamäkineen.

Mitkä ovat sitten pitkän parisuhteen + ja - ? 

+ Sä tunnet mut, ja siksi jo tiedät mistä pidän ja mistä en. Mistä suutun mistä en.
+ Ja koska sä tunnet mut, sä osaat tuoda kaupasta oikean suklaalevyn ja näät heti mikä mulla on hätänä, ja osaat sen määritellä ilman että mun pitää sanoa mitää.
+ Vierelläsi on ihminen joka on nähny susta jo kaiken - silti rakastaa. Sun ei tarvitse enää miettiä että miten tässä nyt olisi. Sun ei tarvitse hävetä mitää.
+ Saat olla hänen vierellään niin hauras kuin tuntuu.
+ Kaikki alku jännitys, epäröinti tms on takana jo.


- Suhteenne on jo pikemminkin arkea.
- Alku jännitys, huuma ja perhoset ovat jo poissa.
- Täytyy enemmän panostaa siihen ettei se suhde muutu vain tylsäksi, eli tarpeeksi usein esim. leffassa käymistä, syömässä käymistä, yhteisiä juttuja.
- Parisuhdetta pitää pitää enemmän ns. yllä

Nyt, aina & ikuisesti minä rakastan sinua, ja olen sinun <3

torstai 19. toukokuuta 2016

Miksi sä et juo?

Kyllähän sä nyt voit aina yhen ottaa? Ota hörppy? C'moon!
Mä kuulen näitä lauseita lähes aina lähtiessäni jonkun porukan kanssa ulos. Mun ystävät on jo tottunut siihen että mä tulen porukkaan hengaamaan jonkun kokis pullon kanssa. Kavereitten illanistujaisissa, tai järkkäämissä bileissä heidän kaverit monesti kysyy että miks sä et juo? 

Eikä vastaukseksi riitä että mä en vaan halua, mä en tykkää. Vaan alkaa uusi kysymys lista : Miten et voi tykätä? Onks toi vitsi? Humalahan on parasta. Voithan sä nyt aina sen yhen juoda. juo juo! & milloin mulle tullaa tyrkkäämään lasi kouraa : Mä tein sulle drinkin. Juo tää nii alkaa maistumaan enemmänkin.  En ymmärrä mikä tässä on, että ihmiset ei vain ymmärrä että mä en halua. Mä en pahemmin tykkää alkoholista. Mun vaan ei tee mieli juoda usein.

Kerran sanoin vain ihan pokkana, että mä oon raskaana, en voi juoda. Vastaukseksi sain ''okei.'' eikä enään mitään lisä kysymyksiä. Saako siis olla juomatta vain jos kasvattaa sisällään uutta elämää? 
Mä oon teininä juonnu niiin paljon. Viina oli tapa turruttaa masennuksesta tullutta pahaa oloa. Milloin mua haettii poliisiasemalta, ja milloin juoksin niitä karkuun kaverin kanssa, milloin join niin paljon etten tiennyt edes missä olen, milloin taas oksensin koko yön mutta seuraavana päivänä oli pakko taas saada pää sekasin, milloin meitä sai onkia kaverin kanssa järvestä kun uitiin humalassa, milloin taas otettii pummeilta kaljaa ja tupakkaa koska ei ollut enää omaa rahaa. 

Tää kuulostaa aivan kamalalta.. Mutta se paha olo oli niin kamala että sitä oli pakko paeta että mä kestän olla. Yksi ilta mä olin vetänyt kirkkaalla viinalla kännit. Oksensin koko aamuyön. Voin palata siihen tuskanhikeen ja pahaa oloo mielessäni. Tärinään ja itkuun, siihen hetkeen kun kaikki oli just silloin 1000X pahemmin. Mä päätin siinä samalla hetkellä etten mä juo enään ikinä. Joojoo, kliseistä. Mutta mulla meni vuosi ennenkuin pystyin edes haistamaan alkoholipitoista juomaa. Puolitoista vuotta kun pystyin maistamaan ja vieläkin maistu ihan kamalalta. 

Ja tämän jälkeen olen toki ollut kännissä kyllä. Mutta nyt jotenkin 2 vuoden aikana ei vaan ole maistunut. Olen juonnut silloin tällöin, ja sekin on ollut sen muutaman. 2-3. Isi on pariikiin otteeseen sanonut, ettei olisi ikänä uskonut mun teinivuosien perusteella etten enään joisi. :-D 
Mun poikaystävä on tähän jo niin tottunut, että jos hän lähtee johki niin ei enään edes pyydä mua mukaan koska hän tietää etten juo, en viihdy pahemmin baareissa, taikka kotibileissä. Aina kuitenkin saan lähteä mukaa jos siltä tuntuu, mutta paljonhan tuo toinen osapuoli juo kavereittensa kanssa ilman mua, ja se on ihan okei.

Musta tuntuu niin tyhmältä, että tälläistä asiaa  mun täytyy ihan oikeesti perustella!

Oletko sinäkin vain mukana hengaaja joka ei pahemmin juo?
Joudutko sinäkin perustelemaan valintojasi? 

tiistai 17. toukokuuta 2016

''Sä tiedät musta kaiken, sen ihanan ja vaikeen.''


Täällä on ollut vähän hiljaisempaa. Koulujuttuja on ollut ihan hirveesti, enkä tässä oo neljän päivän aikana tehnyt mitään muuta ku lukenut. Tätä pänttäämistä olis vielä 3 viikkoa. Kahden n.400sivun koenalueen kera.. Sitten seuraava koe, olisikin vasta elokuussa. Toki näitä lääkelasku tenttejä on tässä välissä, mutta niissä tuo koea alue ei ole ihan noin ''painava'' :-D Alan olee ihan täynnä tätä pänttäämistä, vaikka onkin vaan 4päivää takana... :'D

Me päästiin tänään vähän aikaisemmin, jotenka nyt tuli sopiva hetki tulla päivittelemään tännekkin kuulumisia. & tekemään ehkä yksi postaus tuonne luonnoksiin valmiiksi ennen kuin uppoudun tohon koealueeseen..

 // Äitienpäivänä käytiin vielä miehen mummon luona syömässä. // Tämän ihana vihreyden on jo varmaan jokainen tuolta bongannut? Niin ihanaa! // Oikeestihan tuo auringon lasku tohon naapurin taloon näytti kauniimmalle kuin tässä.. // Kävin sunnuntaina isin luona laskemassa matikkaa, ja grillailemassa. Siskokin tuli käymään Lahdessa, täällä isin luona. 
 // Kyllä Teemu aina huolehtii näistä meidän eväistä.. :-D // Tahdon, jooko?? // Pidettiin torstaina pientä tyttöjeniltaa taas mun ystävän kanssa ja mentiin poreisiin rentoutumaan. 
 // Pari selfietä. // & saliakin tietty.
// ja no.. Tältä aikalailla mun lähipäivät ja seuraavat 3 viikkoa tulee näyttämään.. :-)


Jos oon irti oot tukikohta. Kun karkaan sä kotiin ohjaat. <3 XOXO Jane

sunnuntai 8. toukokuuta 2016

Mothers day.

Haluan kertoa teille parilla sanalla meidän äidistä. Äiti sairastaa yhtä kroonista sairautta (eli hän ei parane siitä ikinä.) Ja tämän takia olikin kovin paljon meidän lapsuudessa sairaalassa ja jonka takia ollaan muutettu siskon kanssa isille, kun ei äiti pystynyt meistä huolehtimaan siinä hetkessä. Vaikka me ei arjessa sinänsä oltu läsnä, äiti huolehti aina että meillä on siskon kanssa kaikki hyvin. Hän aina soitteli sairaalasta ja piti sillä tavoin meihin yhteyttä. Käytiin me äitiä kyllä katsomassakin sielä useasti. Sairaudesta huolimattaan siis äiti on vielä huolehtinut meistäkin, niillä resurseilla (ja vielä paremminkin) jotka hänelle on silloin ollut mahdollista.

Äiti on ihminen jonka puoleen oon aina voinnut kääntyä asiassa kuin asiassa. Hän on ymmärtäväinen, rakastava, rohkea, kannustava, vahva ja paras äiti <3

Menin äitille lauantai päivällä, ja jäin yöksi. En muista koska viimeksi olisin edes viettänyt äitillä yötä, ehkä n. 15vuotiaana? Me tehtiin ruokaa, käytiin kävelemässä metässä, syötiin herkkuja, katottii leffaa ja juteltii.  


Ihanaa äitienpäivää <3

torstai 5. toukokuuta 2016

kevät flunssaa ja kuulumisia.

 // Just niin mun tuuria tulla kipeeksi ku alkaa ihanat ilmat! Oon eilisen päivän vaan lepäillyt että pääsisin kouluun perjantaina mutta tänkin päivän olojen mukaan taitaa huominenkin mennä lepäilyksi. Alotin kattomaan pakoa uudestaan netflixsistä. Katottii sitä joskus siskon ja isin kanssa kun se alkoi, mutta mä luovutin jo tokan kauden ekan jakson jälkee sillä olin aivan tippunut kärryiltä. Nämä kaksi fiksua taisi kattoa sitä ihan loppuun asti. Ajattelin että jos nyt ymmärtäisin vähän enempi kun olen vanhempi, mutta en oo päässy vielä ekaa tuottaria loppuun asti ja mä oon jo pihalla! :-D

En muistanutkaan että yksin sairastaminen on näin kamalaa! Jostaki syystä mulla sattuu aina olemaa se kamalin tiskivuori tuolla keittiössä ja jääkaappi ihan tyhjä kun tuun kipeäksi. Tähän mennessä mies on aina tuonnut tullessaan kaupasta tarvittavat, tiskannut ja tullut tappamaan mun kanssa aikaa. & nyt kun se on tuolla valtion hoivissa niin joudun täällä sairastamaan yksin.

Oisko teillä muuten mitään flunssan karkoitus vinkkejä? Kaikki ne on enemmän kuin tervetulleita!

 // Maanantaina treffailin ystävääni Neea ja hänen poikaansa. Ihanan ilman takia napattiin poitsu rattaisiin ja lähettiin leikkimään mukkulanrantaa. Illemmalla vielä grillailtii. Oli kyllä ihana päivä ja niiiin kesäinen fiilis!
 // Tiistaina treffailin Sannaa. Onneksi satuttii sopimaan tiistaina näkemiset koska sairastuin keskiviikkona. Tän mimmin kanssa nähdään vähän harvemmin kun hän aasuu mäntsälässä niin näkemisiä on vähän hankalampi sumplia. Vaihettii kuulumiset ajan tasalle ja mussutettii suklaalevy puoliksi, mikäs sen parempaa? :-D // Meillä ei pahemmin lapsuudessa olla pinaattikeittoa syöty koska isi ei siitä tykkää yhtää! Mun alkoi kuitenki yksi päivä tekemään mieli pinaattikeittoa ja kananmunaa, jotenka, eiku tuumasta toimeen. // Kävin tiistai aamusta parilla ryhmäliikuntatunnilla ja yksi niistä oli spinning. 
// Voiko näitä ilmoja kehua tarpeeksi? Ihania, ihania ihania! Kesä on täällä ihan just! Jopa vähän yllätyin sen tulemisesta. Jotenkin oon monen kuukauden läpi vaan puuskuttanu menemään, tajuumatta yhtää sen enempää koko kuukaudesta. Miettikää että 1,5kk päästä on jo juhannus!! 
// Murukin nauttii näistä ilmoista! // Vapun jälkeisen aamun tunnelmia. Voisin kyllä palata tähän hetkeen vaikka heti! 


Nyt mä palaan paon parii ja yritän pysyä mukana :-D Nauttikaa te munkin puolesta noista ihanista ilmoista! Kesäistä viikkoa tyypit! 

Lukijat