perjantai 27. toukokuuta 2016

#SEKASIN247

Tiesittekö että joka viides nuori kärsii masennuksesta & on viillellyt itseään? 700 000 syö mielialalääkkeitä. 2 000 suomalaista yrittää itsemurhaa joka vuosi, ja heistä joka kolmas yrittää uudelleen.?

Mä voisin veikata että suurin osa teistä ei tiennyt? Miksikö? Koska mielenterveyshäiriöistä ei puhuta. Kukaan ei uskalla, koska pelkää tulla leimatuksi hulluksi. Näin tästä aiheesta syntyy tabu ja ihmiset on vain yksin näitten ajatusten kanssa.

Kun mä sain terveen paperit pari kuukautta takaperin, mä ajattelin etten enään ikinä halua palata näihin hetkiin ja fiiliksiin. Tai antaa masennukselle enää sanaakaa valtaa mun päässä taikka maailmassa. Mutta nytten, nytten munkin on pakko avata suuni ja kertoa oma tarinani #SEKAISIN247 kamppanian tiimoilta. Oon omia tarinoita vaikeista ajoistani kertonut täällä jo aikasemminkin, mutta tässä nyt kaikki aivan alusta loppuun. Tästä tulee pitkä, mutta toivon että jaksat lukea tämän!
Mun tarina alkaa siitä kun olin 6vuotias. Äiti lähti matkalaukkuineen ovesta ulos ja me jäätiin siskon kanssa kaksin isin kanssa. Kipitettiin parvekkeelle katsomaan mihin äiti menee. Hän nousi mustaan autoon, eikä häntä enään näkynyt takaisin kotiin. Pian me siskon kanssa muutettiin äitin uuden miehen luokse äitin kanssa. Mies oli kamala, mä olin arestissa joka ikinen päivä. Pienistä mitättömistä asioista mua rangastiin. mm. koska söin liian hitaasti, puin liian hitaasti, en laittanut likasia vaatteita vaatekaappiin vaan olisin halunnut viedä ne likakoriin, koska mä uskalsin sanoa vastaan. Tätä jatkui vuoden verran, kunnes me jouduttiin lähtemään äitin ja siskon kanssa turvakotiin. Meidän piti olla sielä vain kk, mutta se venyikin koko kesäksi.

Kun päästiin kotiin takaisin, mä aloin oireilemaan. Mä olin vasta 8 vuotias enkä mä osannut hallita mun tunteita, mun ahdistusta ja pahaa oloa, vaan ne tulivat raivareina ulos. Mä huusin, itkin, purin, löin, rikoin kaiken mitä mun etee tuli, mä halusin kuolla, mä roikun rappukäytävän kaiteesta, en suostunut menemään kouluun, itkin yöt. Äiti haki apua, ja se apu oli lastenpsykiatrinen osasto. Sinne mä jouduin 6viikoksi, Sielä mä sanoin ensimmäisen kerran etten mä halua syödä, sillä en halua lihota. Mulle annosteltiin ruoka ja valvottiin että mä syön. Sieltä päästyäni, mä muutinkin isille. Ja ruuan syömisestä kinattiin vielä kotonakin. Kunnes se jäi moneksi vuodeksi.

Mä alotin kevätlukukauden mukkulan koulussa. Mukkulan koulussa vasta kaikki paha alkoikin kunnolla. Musta tuli koulukiusattu. Sitä kesti 4vuotta. Mua potkittiin, hakattiin, kampittiin, kivitettiin, heitettii jääkököillä, syljettii päälle ja haukuttiin. Ja se henkinen väkivalta oli se kaikkein pahin tässä. Niitten sanojen varaan mä olen rakentanut itsetuntoni & koko minäkuvani. 10-vuotiaana mä aloin viiltelemään. Mä halusin vain kuolla. Mä eristäydyin. Mä itkin kotona kaikki päivät koulun jälkeen. Mä viilsin vähän lisää. Ja halusin kuolla vielä vähän enemmän. Jokainen päivä oli taistelua, enkä tuntenut iloa enään mistään. En ollut perus 10 vuotias iloinen ja leikkisä tyttö, vaan kannoin sisälläni jotain mitä mun ikäisen ei olisi vielä kuulunut edes kantaa. Tämä aika meni jotenki tosi sumussa. Elin vain siinä masennuksesta, päivästä toiseen, joka sekunnin ahdistuneisuudessa, pahassa olossa. Olin vain kotona ja itkin. Sitä se oli, tasaista joka päivästä taistelemista ja rämpimistä.
Mun olo meni alaspäin oikein ryminällä, kun vaihdoin kasi luokalla koulua. Silloin mun syömishäiriö oireilu nosti kunnolla päätä ja räjhäti käsiin. Mä sain kuulla yhdeltä mun luokkalaiselta joka ikinen päivä kuinka läski mä olen. kuinka mä en enää kohta mahdu ovesta ulos ja kaikki läskit pursuu musta. Mä aloin laihduttamaan, joka johti loppujen lopuksi anoreksiaan. Mulla jäi menkat pois, mun keho alkoi kasvattaa untuva karvaa, mä en jaksanut enään tehdä mitään, muo pyörrytti, oksetti enkä syönnyt 3 päivän aikana kuin piltin taikka jonkun hedelmän, olin hyvä valehtelemaan että oon syönnyt jo, mulla oli kylmä, ja halusin vain kuolla ja inhosin itseäni enemmän kuin ikinä, sairaalaa mentii pillit vinkuen koska mun arvot olivat niin huonot etten pärjännyt kotona. Iskä huomas mun tilanteen, ja alettiin taas syömään yhdessä. Haukoin henkeä, itkin, huusin, olin paniikissa, enkä tiennyt oikeen enään että miten haarukkaa ja veitseä edes pitäisi kädessä. Ja kun olin voittanut isin luottamuksen että mä syön, alkoi ahmiminen ja oksentaminen, eli bulimia. Jäin tästä kii isille myöhemmin, ja hän otti osasto säännöt mulle käyttöön. Eli ei 2tuntiin ruokailun jälkeen vessaa, ja hän valvoi mua sen pari tuntia. Haarukallinen kerrallaan mä paranin. Mä oon ollut syömishäiriöstä terve parisen vuotta.

n.3 vuotta sitten talvella, mä olin loppu. Mä olin niin väsynyt. En jaksanut enään. En halunnut enään enkä nähnyt toivoa missään. Mä otin yliannostuksen lääkkeitä.. Aamulla ne passitti mut takasin kotiin ja sanoi että ''älä tyttö leiki näillä asioilla.'' Mua ei otettu tosissaan, eikä tämä ollut ensimmäinen kerta kun ammattilainen joka olisi voinnut auttaa, ei ottanut mua tosissaan. Tähän mennessä elämää olin rampannut vaikka kuinka monella psykologilla, lääkärillä, psykiatrialla tms. Mutta missään mä en pystynyt puhumaan mun asioista. Olin todella sulkeutunut ja varautunut kaikkiin ihmisiin.

Miten sitten pääsin yli masennuksesta?

Kaikki alkoi menemää parempaan kun mulle löydettiin sopiva mielialalääkitys, ja ihana psykologi jolle pystyin puhumaan. Joka ei vähätellyt mua yhtään. En osaa sanoa mitä oikeasti tapahtui, tai mikä on se kaikkein ratkavasin tekiä, mutta jotenki kaikki alkoi loksahtamaan paikoilleen. Pääsin elokuussa viimein opiskelemaan omaa unelma alaa, mulla on oma koti, ihana poikaystävä joka tukee mua aina kun mulla on hankalaa, ihanat ystävät vierellä. Jotenkin kaikki alkoi vain mennä parempaa päin.

Yritin tiivistää tätä tarinaa vain tärkeimpiin kohtiin, siksi tästä ei välity kaikki mitä oikeesti tunsin, koin, elin ja kävin läpi. En tiedä voisinko koskaan millään sanoin sitä kuvailla. Ehkä näin: Kuvittele että sulla olisi selässä 100kg painava rinkka, sun sydämestä on läpi puukko joka tekee sun hengittämisestä hankalaa, joka sattuu, olet keskellä piemää metsää, ei ole valoa missään, ei ole ketään - olet aivan yksin, lunta on 50cm mitä pitäisi vain tarpoa eteenpäin näkemättä minkään näköistä toivoa tai valoa. Sä olet poikki. Sä huudat apua, mutta kukaan ei kuule sua. Sä kaadut maahan kerta toisensa jälkeen, yhä kovemmin ja kovemmin. Ja joka kerta sun on jaksettava nousta sieltä takasin taistelemaan. Sä olet niin väsynyt että jäät vain makaamaan ja itkemään. Eikä se 100kg rinkka lähde sun selästä vaikka kuinka yrität, sun on pakko jaksaa kantaa se. Sä rämmit, rämmit ja rämmit mutta ainoa mitä saat on se että sut lyödään taas maahan, nauretaa paskasesti, kukaan ei auta.. Olet yksin..

Ennenkuin sain terveenpaperit, mulla oli masennusta takana 14 vuotta. 14 vuotta tuota yllämainittua olotilaa. En uskonut IKINÄ voivani parantua, nähdä elämässäni mitään parempaa, olemaan aidosti onnellinen. Olin varma että en ansaitse sitä onnea tai tervettä elämää mitä muilla oli, olin paha, huono, epäonnistunut, sairas, kuvottava, kirottu.
Mutta tässä mä olen: Onnellisempana kuin ikinä. Olen elossa. Mä selvisin. Mä voitin. Mä olen terve. Se mitä mä haluan sanoa teille jokaiselle on se että mä tiedän mitä te käytte läpi. Mä pyydän että jaksakaa, jaksakaa vielä, älkääkä ikinä luovuttako. Älkää ikinä menettäkö toivoanne. Jaksakaa. Vielä tulee se parempi aika, vaikka juuri nyt se ei todellakaan tunnu siltä. Älkää luovuttako. <3

Olkaa rohkeita, ja uskaltakaa ottaa apu vastaa, uskaltakaa puhua. Muistakaa ettei auttava käsi ole ansa, vaan apu. Apu ei ole häpeä. Hoitakaa itseänne, koska ansaitsette sen!
Muutama mulle henkilökohtaisesti tärkeä postaus jonka oon kirjoittanut tänne koskien mielenterveys asioita on osa minua. & kirje masennukselle. 

16 kommenttia:

  1. Aivan ihana ja upea teksti. Ei voi muuta sanoa. Olet ainutlaatuinen, ihana oma itsesi. Kiitos <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. kiitos niin paljon ihanasta kommentistasi <3

      Poista
  2. Upea ja rohkea teksti! En voi kun toivottaa hyvää jatkoa sulle ja kiitos tällä kirjotuksella on varmasti vaikutusta moniin nuoriin ja vanhempiinkin.

    VastaaPoista
  3. Upee ja rohkee teksti ! Kiitos, teksti pisti ajattelemaan ja antoi itsellenikin uskoa, että selviän tästä ! (:

    VastaaPoista
  4. Mikä sulla sillä hetkellä oli et ihan kiirekyytinä päksiin vietiin? :D

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tästä kysymyksestä oikee huokuu vittuilu. Onneksi mä saan itse kertoa juuri sen verran kuin halua, ja tähän kysymykseen ihan perjaatteista päätän olla vastaamatta. Olisit kysynyt ihan nätisti :D:D

      Poista
    2. Ja toi et sun piti toi mainita, oikee huokuu huomionhaku.

      Poista
    3. Niin mikä toi? :-D jos mä huomiota haluisin nii ehkä vähän eri konstein sitä kuule lähtisin hakemaan! :-D

      Poista
  5. Hei! Löysin äsken blogiisi. Upea teksti ja rohkea oot kun avaudut. Itekkin kärsinyt masennuksesta jne, ja oon sitä mieltä että näitä asioita ei tarvii kenenkään hävetä! Kirjoitan blogia mt-asioihin liittyen, toiveena että ihmiset voisi saada sieltä vertaistukea. Ite olin hyvin yksin masennuksen kanssa, eikä semmoista toivoisi kenellekkään.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos! <3

      Samaa mieltä, ja samoista syystä täällä myös pysytää rehellisessä ja avoimessa linjassa blogissakin! :-)

      Poista

Lukijat