tiistai 25. heinäkuuta 2017

YKSIN JA YKSINÄINEN ODOTUS AIKANA.

 Mä olen aina ollut kovin menevää tyyppiä. En ole koskaan yhtään tykännyt istua yksin kotonani, pari tuntia max neljä niin hypin jo seinille ja alan soittelemaan kaveri listaa läpi jos joku kerkeisi nähdä tai tehdä jotain. Snapchat ja instagram on pursunut kesän mittaan videoita ja kuvia parhaasta kesästä festareilla, naku uinneilla yöllä, huvipuistoista, matkoista ulkomailla, vatsa kippurassa nauramista ystävien täytteisistä hetkistä. Ja minut valtaa valtava ikävä. Ikävä mun ystäviä.

Odotus aika on laittanut minut pakostakin neljän seinän, oikeestaan vessan seinien sisään. Olen voinnut todella huonosti, ja vaikka nyt voinkin vähän paremmin. Paha olo helpottaa kun muistaa syödä usein ja suurin osa ruuista pysyykin sisällä, ja nyt n. viikon ajan olen enään oksentanut vain aamuisin. Vaikka mä en päivän aikana oksentaisikaan, olo saattaa siitä huolimatta olla niin huono ettei kahvilassa istuskelu kaverin/kavereitten kanssa tule kuulookaan. Kun lähden jonnekkin, mun on aina varmistettava että A. Sielä on saatavilla ruokaa jos nälkä iskee, koska jos en syö niin olen max tunnin päästä niin huonossa kunnossa etten pääse paikan päältä enään edes kotiin, B. Vessa, johon voi juosta jos oksennus yllättääki.

On ollut hankalaa olla ilman kavereita ja yhteyksissä vain whatsapin kautta. Tiedän että vauvan synnyttyä elämäni ja arkeni tulee rajoittumaan. En voi vain enää lähteä spontaanisti näkemään jotain kaveriani, tai reissun päälle, tai ylipäätään mitään koska siinä on nyt se pieni ihminen joka tarvitsee minua ja on minusta riippuvainen ainakin niin kauan kuin imetän, jos vain se tulee onnistuakseen. Mutta silti on helpompaa kun oma vointi arjessa on hyvä ja antaa periksi vaunu lenkeille, ja nähdä sovitusti kavereita ja sopia treffejä ja onneksi vauvan/lapsen voi ottaa lähes joka paikkaan mukaan, toki silloin mennään  vauvan/lapsen päivärytmi ehdoilla. Mutta silti koen pääseväni silloin enemmän olemaan sosiaalinen kuin nyt kun elämää rajoittaa hurja pahoinvointi.
Tänään minun piti tavata yhtä ystävääni, mutta hän nukkui. Ei voinnut laittaa herätystä vaikka tiesi tapaamisestamme. Toisen ystävän kanssa oltiin sovittu jo aikoja sitten että lähdetään Tallinnaan elokuun eka viikonloppu, hän perui sen. Ehkä olen vain hormoonien vallassa mutta kyllä tämä ärsyttää ja tulee pakostikkin ajatus mieleen että nytkö jo ne kaikki ystävät sitten katoaa? Olen miettinyt sitä paljon että kuinkakohan paljon mä tulen menettämään läheisiä ympäriltä koska saan vauvan ja mulle ei enään kuuluu mitään muuta kuin vauvaa ja kuinka usein hän on kakanut päivän aikana, tai syönnyt tai monta tuntia nukkunut. Ja koska elämäni ei voi enään olla spontaania ja vauva tulee mukaan tapaamisiin ja rytmittää meidän tapaamisia.

Myös yksinäisyyden tunnetta on lisännyt se ettei kukaan odota kanssani samaa aikaan, siis edes sellainen tuttu. Olisi kivaa kun olisi joku jonka kanssa jutella odotus ajasta ja ajatuksista ylipäätään vauvasta, synnytyksestä ja vauva asioista mitä ei ystävät välttämättä jaksa kuunnella. Musta tuntuu että itse yritän antaa ystävyyssuhteille kauheesti ja huoltaa myös niitä, mutta saamatta mitään takaisin..

Oletteko te kokeneet yksinäisyyttä odotus aikana? Oletteko menettäneet ystäviä kun olette saanneet lapsen?

6 kommenttia:

  1. Mä ite oon jotenkin aina eristänyt itseni muista ihmisistä raskausaikana, mutta pakko kyllä sanoa, että ehkä yksi tai kaksi kaveria ovat tällöin kyselleet kuulumisia tai edes ehdottaneet näkemistä. Toi on kyllä kurjaa, jos ystävät eivät pysty pitämään kiinni sovituista jutuista :/.

    Heidi / www.sinaoletaurinko.fi

    VastaaPoista
  2. Itse olen ehkä se "toinen puoli" - parilla kaverillani on lapsia (itselläni ei) ja tiedän ja pidän lapsista paljon. Kun tapaan näitä kavereita, lapset ovat usein mukana. Tilanne etenee usein siten, että koko keskustelu/tilanne pyörii lapsen ympärillä kokonaan emmekä ehdi vaihtamaan ollenkaan kuulumisia, koska lapset. Välillä toisen kaverin kanssa saatetaan tavata kaupungilla ilman lapsia, mutta sitten onkin jo kiire jatkamaan arkirutiineja ja tapaamiset jäävät usein lyhkäisiksi. Itse olen siis ehkä kokenut enemmän menettäneeni kavereitani ja ystäviäni sen hetkiselle elämäntilanteelle. Usein pitää katsoa kelloa - mikä mahtaa olla tilanne, jos soitan tietyn kellonaikaan - onko perhe juuri päivällispöydässä, iltapesulla vai missä. Tiedän, että kaveruus ja ystävyys pysyy ja toivottavasti kestää lapsetkin, mutta välillä harmittaa, että lapset määrittelevät niin paljon asioita ystävyydessämme.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Niin ymmärrän myös teidän lapsettomien pointin asiassa. Toivon ja pyrin siihen että kanssani voi keskustella muustakin kuin lapsista, vaikka lapsi tuleekin olemaan iso osa omaa arkeani ja sitä mitä minulle kuuluu. Mutta tottakai yhtälailla haluan edelleen kuulla mitä kavereilleni kuuluu ! :-)

      Poista
  3. musta saisit seuraa koska vaan vaikka pitelemään hiuksia vessaan jos välimatka ei olis näin pitkä :( tiedät silti mistä mut löytää jos tuntuu siltä ♡

    VastaaPoista

Lukijat