E L Ä M Ä.

Elämän kauneus ja kauheus taitaa olla sen arvaamattomuudessa. Et koskaan tiedä mitä tänään, huomenna tai edes seuraavan tunnin päästä käy. Kenet tapaat, kenet menetät, mitä saavutat, mitä saat, kehen tutustut? Vaikka sinulla olisi suunnitelmia seuraavalle viidelle vuodelle voin melkein lyödä vetoa että elämällä on sulle ihan jotain muuta ja sekoittaa koko pakan. Se että onko se hyvää vai huonoa, viekö se sua eteenpäin vain pudottaa pohjan jalkojesi alta - sitä ei koskaan tiedä.

Siitä on nyt vähän päälle vuosi kun elämä sekoitti mun pakan. Mulla alkoi vuosi sitten elokuun lopussa hohun harjoittelu läheisessä sairaalassa. Siitä muutama päivä, mä näin J:n ensinmäistä kertaa. Hän ryntäsi kahvihuoneeseen iltavuoroon, haroi hiuksiaan nutturalle ja pahoitteli että oli myöhässä. Otti kahvia ja vilkaisi mua, koska olinhan uusi. Oma ohjaajani lähti sinä päivänä aikaisemmin töistä ja sanoi että viimeisen tunnin meen J:n matkassa. Lähdimme tekemää vaipanvaihto kierrosta. Aurinko paistoi J:n takaa kun juteltiin siitä mistä tullaan, missä ollaan, ja mitä tehdään. Arkisia juttuja. Ja kuin arvaamatta elämä oli jo päättänyt uuden suunnitelman.

Seuraavina päivinä tulit hymyillen käytävällä vastaa. Sen sun ihanan hymyn kanssa joka oli vähän flirttaileva. Sait perhosia vatsaani, sait minut kuin huomaamatta vastaamaan hymyysi. Enkä enään saannut sinua mielestäni. Ja vaikka yritin, en saannut sua enään mielestäni.

Alettiin tapailemaan töiden ulkopuolella. Kumpikin vain uskotellen että ollaan kavereita. Käytiin lenkillä, tulin katsomaan sun uutta kotia. Olit juuri ostanut oman kodin ja remontoinnut sitä. Et ollut vielä saannut sohvaa, jotenka maattiin lattialla ja katsottiin vain elämää, juteltiin monta tuntia aamuyön tunneille meidän elämästä, arvoista, ajatuksista, menneisyydestä, unelmista, haaveista.

Sinäkin kerroit haluavasi perheen. Nuorena. Arvomme oli samanlaiset, kummallakin omalla tavallaan karulla tavalla opettava menneisyys, et nauranu unelmilleni vaan uskoit siihen että mun on mahdollista toteuttaa niitä. Kuuntelit minua, tuijotit minua kahlitsevasti mutta ihanisti silmiin, muistit pieniäkin turhia asioita mitä olin sanonut.

Olen enemmän kuin kiitollinen että uskalsin melkeen vuosi sitten ottaa sen askeleen joka on viennyt mut nyt tähän elämäntilanteeseen. Tuo hiuksiaan nutturalle harova, flirttailevasti hymyilemä tyyppi on muutaman kuukauden päästä avomieheni, ja tammikuussa lapseni isä. Emme suunnitelleet todellakaan asioitten tapahtuvan näin nopeasti. Mutta taas elämä päätti puuttua peliin toukokuisena aamuna plussan muotona pissatikussa.

Suhteemme ei ole myöskään ollut helppo. Oikeastaan kovin myrskyinen. On ollut yhtä tunteitten vuoristorataa. Lähinnä minun osaltani. Olen halunnut vetäytyä yksin, olen joutunut kokoamaan itseni uudestaan, olen joutunut tietyllä tapaa tutustumaan itseeni uudestaan. Olen joutunut tottua ottamaan vastaani kunnioittavaa ja rakastavaa kohtelua - ja voin kertoa että se on ollut pirun hankalaa. Olen joutunut tottumaan siihen että minulla ja minun tunteilla on oikeasti väliä, olen joutunut tottumaan siihen että minua ei paineta enään alaspäin, olen joutunut tottumaan siihen että kun minulta kysytään asioita että vastauksellani on oikeasti väliä, eikä sitä kysytä vain kohteliaisuudesta. 

Olen aivan älyttömän onnellinen ja kiitollinen siitä että juuri J tulee olemaan lapseni isä - en voisi kuvitella ketään parempaa siihen rooliin. J on ollut alusta asti mukana raskaudessa, eikä hetkeäkään ole ajatellut lähtevänsä, eikä minun ole kertaakaan tarvitunut sitä tosissaan pelätä. Oli sanomattakin selvää että pidämme tämän ihmeen.

Kun voin ensimmäiset 4kuukautta todella todella huonosti, oli J se joka auttoi mua. Teki ruokaa, kävi kaupassa milloin minkäkin pienen asian takia joka mahdollisesti helpotti mun oloa, hän toi mulle omaan kotiin ruokaa kun voin niin huonosti etten päässyt kotoa hakemaan tai tekemään itse ruokaa. Hän on ollut suunnattoman suuri tuki jo nyt. Enkä osaa edes ajatella kuinka suuri tuki hän tulee olemaan vauva arjessa. Olen niin onnekas että olen tehnyt lapsen ihmisen kanssa jota oikeasti kiinnostaa olla mukana ja osallisena vauvan tulossa ja elämässä.

Alle vuodessa minulla on yht'äkkiä jotain mistä olen haaveillut jo 10vuotiaasta lähtien, jotain mitä voisin sanoa että ''nyt minulla on kaikki tähän hetkeen.'' <3

Uskaltakaa sanoa elämän mahdollisuuksiin ja käänteisiin kyllä. Voitte päästä vaikka minne. <3
2 kommenttia on "E L Ä M Ä."
  1. Miehesi rakastaa sinua <3 Siinä on opettelemista, jos on tottunut vähättelevään kohteluun. Tiedän sen itsekin. Mutta maailman suurin onni on rakastaa ja tulla rakastetuksi. Älä koskaan käännä selkääsi sille, vaan ota vastaan kaikki se rakkaus jonka ansaitset! Kohta koet myös toisen elämäsi rakkauden, omaan lapseesi :) Ihanaa!

    VastaaPoista

Lukijat