RASKAUS VEI MUT HENKISEEN HELVETTIIN.

Se yllätti mut. Se tiputti mut ja kovaa vaaleanpunaisista pilvilinnoista kuinka raskaus on ihanaa, olen onnellisempi kuin ikinä ja ekaa kertaa ikinä tunsisin itseni kauniiksi. Ainahan mä olen halunnut olla raskaana, ruuan jälkeisellä pömppö mahalla leikitellyt ja kuvitellut millaista olisi olla raskaana. Raskaana olemisesta oli haaveiltu kauan, mutta mikään ei mennytkään niin niinkuin haaveiltiin.

Mä olen tottunut siihen että mä joudun elämässäni menemään asioista vaikeimman kautta. Mä en ole saannut mitään helpolla, vaan kaikesta mä olen saannut ponnistella h*lvetisti päästääkseni maaliin asti. Mutta silti en koskaan osannut odottaa että raskaus tulisi tappamaan mut henkisesti.

En osannut odottaa että itken pelosta ja ahdistuksesta peilin edessä pidellessäni mahaa. En osannut odottaa istuvani kahden psykologin edessä kerran kahdessa viikossa itkemässä kuinka musta ei ole tähän, en osannut odottaa etten rakastaisi sisällä olevaa lastani, en osannut odottaa kuinka alkaisin epäilemään itseäni ja kaikkia ihmissuhteita- jopa omaa sisarus suhdetta, en osannut odottaa kuinka oma lapsuuteni tulee näin vahvaksi odotus aikaa.

En osannut odottaa tätä pelon määrää tulevaa lasta kohtaa. Minä ihan tosissani pelkään että miten minä voin tarjota hänelle turvallisen ja rakastavan lapsuuden kun sitä ei ole minulla itsellänikään. Minua ihan tosissaan pelottaa että hän saa minulta alttiuksen masennukseen ja joutuu kokemaan kaiken pahan mitä minäkin ja vain siksi että annoin hänen tulla maailmaan. Enkä kestä sitä ajatusta hänen pahasta olosta vain siksi että minä oikeesti annoin hänen tulla maailmaan.

Minä en tunnista itseäni, peilistä ei katso takaisin se sama minä kuin ennen raskautta. Sieltä katsoo ihminen joka on vitun hukassa, väsynyt, rikki, turvonnut, ruma, peloissaan ja ahdistunut. Ihminen joka ei jaksa meikata finnejään piiloo, ihminen jolla on viis leukaa turvotuksen takia, ihminen jonka silmissä on tyhjä katse vaikka mahassa kasvaa maailman onnellisin asia.
En osannut odottaa raskautta tälläiseen elämän tilanteeseen ; 5kk seurustelusta kun plussasin, ja eri asunnot. En osannut odottaa että joskus muuttaessani jonkun kanssa yhteen en tekisikään sitä halusta vaan silkasta pakosta -meillehän on tulossa lapsi. En koe suhteemme olevan vielä siinä vaiheessa että muutettaisi saman katon alle. Mulle muutto yhteen ei nimittäin ole vain puolitettuja ruoka kuluja ja laskuja, vaan paljon suurempi merkitys.

En osannut odottaa että itken autossa J:lle että ota sinä tämä lapsi, että mitä kauempana se on minusta sitä suurempi mahdollisuus sillä on onnelliseen elämään. Mä olen kasvanut perheessä jossa on vain yksi aikuinen, miten mä osaan antaa mun pojalle perheen jossa on kaksi huolehtivaa aikuista? Enhän minä itsekkään ole elänyt sellaisessa perheessä kuin ekat 6 vuotta mistä muistan muistoja vain sieltä ja täältä.

Samaan aikaan kun kirjoitan tätä postausta, poika potkii mahassa ja minä itken krokotiilin kyyneliä koska en tiedä miten pääsen tästä umpikujasta ulos. Minusta tuntuu ettei minulla ole vaihtoehtoja kun vain jäädä tänne. Minä en voi kun luottaa muiden ihmisten sanoihin että ''kun saat lapsen ekaa kertaa syliin niin rakastat sitä enemmän kuin mitään ja kuinka lapsi tulee olemaan parasta elämässäsi.'' 

Eihän asioiden pitänyt näin mennä? Eihän raskauden kuulunut tuntua tältä? Miten se voi tuntua tältä kun sen pitäisi olla maailman onnellisin asia? Minunhan kuuluisi olla onnenni kukkuloilla..

Teksti kuulostaa raadollisen kamalalta, mutta se on myös raadollisen rehellistä. Varmaan rehellisintä mitä olen blogiini koskaan kirjoittanut. & toivon että jos sinulla ei ole mitään hyvää sanottavaa, niin älä sano mitään.

Miten raskaus vaikutti sinuun henkisesti?
24 kommenttia on "RASKAUS VEI MUT HENKISEEN HELVETTIIN."
  1. Oot vahva ja sä tuut olemaa parhain äiti omalle pojalles <3 oon aina ihaillu sun positiivisuutta ja sitä ku oot aina jaksanu hymyillä! Kaikille tulee välil ahdistavii hetkii ja tuntuu et seinät kaatuu päälle, ettei vaa selvii enää, mut onneks niist ei tarvii selvii yksin, vaa sul on paljon ihania ihmisiä ympärillä ketkä tukee niinä aikoina :) voimia sulle jane, sä selviit <3

    VastaaPoista
  2. En ole ihan vastaavaa kokenut,mutta tiedän tunteen nopeasti etenemisestä ja sen tuomasta ahdistuksesta. Tulin raskaaksi muutaman kk:n seurustelun jälkeen. Nyt 6v. myöhemmin meillä on tämä 5v ja 1v lapset,talo ja ollaan naimisissa. Pitkin matkaa oon oireillut ja panikoinut, vaikka samalla ollut todella onnellinen. Korostan, että lapsia en ikinä jättäis tulematta! �� Mulla toki omat taustat johtaa panikointiin ja niin selvästi sullakin omat. Toivottavasti saat paljon keskusteluapua taustoistasi ja pääset nauttimaan elämän hurjimmasta ja ihanimmasta kokemuksesta, äitiydestä �� Elämä kantaa ja äitiyttäkin voidaan hoitaa jokainen omalla tavallamme!

    Kaisa

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Niin minäkin toivon että pojan syntymän jälkeen olen tossa olotilassa etten ikinä antaisi sitä pois tai vaihtaisi asioita toisin! Ja uskonkin siihen että niin käy, nyt vain siihen uskominen on kovin hankalaa. Kiitos <3 Ihanaa että teillä on kaikki mennyt hyvin! :-)

      Poista
  3. Raskaus panee liikkeelle omat prosessit, siinä tulee käytyä oma lapsuus läpi.

    Sä osaat. Se, että murehdit ettet osaa, kertoo sen, että sä osaat. Ja vauva muuttuu omaksi kun sen saa syliin ja häneen alkaa tutustua.

    Eikä kaikille muuten tule rakkauden humausta synnytyssalissa vaan rakkaus on hiljaisempaa. Syvää silti. Siihen kasvaa.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Se on kyllä huomattu. Kukaan ei koskaan ole mulle puhunut raskauden tuomasta henkisestä prosessista, tottakai tiedostin sen että sitä tulee muuttumaan ja kasvamaan mutta että näin raadollisella prosessilla! Niin tuonkin tiedän, ja en ihmettele vaikka niin kävisikin, mutta onneksi tiedän sen olevan normaalia! :-) Kiitos <3

      Poista
  4. Ei se hetki synnytyksessä välttämättä ole ihmeellinen. Valmistaudu siihenkin. Rakkaus voi myös kasvaa pikkuhiljaa kun tutustuu omaan vauvaan. Minä en ainakaan kokenut tuntevani vauvaa (-14 & -17) heti syntymästä vaan olin ihan että "Hei mä oon sun äiti, kukas sä oot?". Ja on ne elämäni suurimmat rakkaudet ny.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tiedostan myös että asiat voi olla näin, eli en odota liikoja tai juuri niitä ihmeellisyyksiä. TOdennäköisestä täälläkin käy noin :-D En ihmettelisi yhtään!

      Poista
  5. Kiitos rehellisestä kirjoituksesta. Ensimmäinen raskaus oli itsellenikin shokki, samoin ekan lapsen vauva-aika. Kuljin osittain samoissa mietteissä kuin sinäkin.
    Nyt uudelleen odottajana/-synnyttäjänä muistaa jo ajatella kaikkien niiden vaiheiden yli: Ei ne turvotukset ja unettomat yöt kestä lopulta kuin hetken vaikka sillä hetkellä se hetki tuntuu ikuisuudelta. Äidiksi tuleminen on valtava prosessi, ja kaikenlaiset ajatukset liittyvät siihen. Tärkeää on hyväksyä itsensä ja silloin riittää rakkautta pienellekin. Tätä opettelen vielä itsekin. Voimia sinulle. ❤️

    VastaaPoista
  6. Tosi hienoa, että joku uskaltaa kirjoittaa näistä asioista.
    'Eihän asioiden pitänyt näin mennä? Eihän raskauden kuulunut tuntua tältä? Miten se voi tuntua tältä kun sen pitäisi olla maailman onnellisin asia? Minunhan kuuluisi olla onnenni kukkuloilla..'
    Meillä vauvaa toivottiin pitkään, takana oli monet keskustelut ja noin vuoden yritys, kun vihdoin plussasin kävin kaikki mahdolliset tunteet läpi. Ensimmäiset 8 viikkoa olin varma että se menee kesken, viikolle 16 vihasin sitä koska oksentelin kaikki päivät. Nyt viikolla 26 olen itkuinen, väsynyt enkä voi tehdä itselle voimaannuttavia asioita kuten lenkkeilyä koska kivut alkavat heti. Ei tän todellakaan näin pitänyt mennä eikä tämän kuulunut tuntua tältä.

    Minulla on oikeasti maailman ihanin neuvolatäti ja yksi ystävä jolle voin sanoa kaiken rehellisesti. He eivät tuomitse kun sanon vauvasta se tai itken että en halua olla raskaana. Minulle on sanottu että kaikki tunteet ovat sallittuja, jopa ne jotka tuntuvat itsestäkin jo pahalta. En odota, että rakkaus lapseen syntyy heti synnärillä, kaiken tunnemyllerryksen jälkeen tarvitsen luutavasti aikaa, ja se ei ole minun eikä lapsen syy.

    Kaikkea hyvää sinulle, muista olla myötätuntoinen itsellesi.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Mä oksensin viikolle 20 asti päivittäin, ja olin tiputuksessakin. Sen jälkeen aamusin ja nykyään joinakin aamuina. TIedän siis miltä pahoinvointi tuntuu ja kuinka se vie voimia. 20viikolla alkoi myös tulemaan kuvioihin kivut ja nyt (rv28+0) ei ole enään päivääkään kun johonkin ei sattuisi.

      Ihana että sinulta löytyy näitä ihmisiä kelle sanoa pelottaviakin ajatuksia ääneen, se on tärkeää! <3

      Kaikkea hyvää myös sinulle, muista sinäkin olla myötätuntoinen itsellesi <3

      Poista
  7. Kirjotat ihan kun mun ajatukset. Mulla ei oo yllättävää muuttoa muehen kanssa yhteen, mutta muutto pois asunnosta, johon olin näköjään kiintynyt aivan liikaa, se on osaltaan tehnyt ahdistuksesta vieläkin vaikeampaa.
    Juuri tuo masennus-alttius muakin pelottaa. Saanko tehdä lapsia kun olen toistuvasti masentunut ja sama kulkee suvussa. Toisaalta lapsuudessa on ollut niin paljon kaikkea, että sehän tässä taustalla on...

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ihana kuulla etten ole pelottavien ajatuksieni kanssa yksin. Kun näistä asioista ei kukaan puhu nii tuntuu että nämä tunteet ovat ihan outoja ja mä oon ihan outo ja huono kun mä nyt tunnen näin. Siksi minä haluan osallani muuttaa tätä ajatusta.

      Paljon voimia sinullekkin arkeen!

      Poista
  8. Kuulostaa tutulta itse tällähetkellä odotan esikoistani.. Traumat alkanu nousee pintaa jne mulla kanssa rankka lapsuus ja nuoruus joiden takia kärsin traumaperäisestä dissosiaatio häiriöstä, välillä olen onneni kukkuloilla ja seuraavalla hetkellä täysin murtunut, oon muuttunu täysin eri ihmiseksi ja kaikki on ahdistavaa, stressaavaa ja pelottavaa.. Mutta toisaalta myöskään en oo koskaan ollu näin onnellinen..

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ihana tuo viimeinen lauseesi ''Mutta toisaalta myöskään en oo koskaan ollu näin onnellinen..'' paljon tsemppiä sinulle odotukseen ja elämään :-)

      Poista
  9. Ei kaikki rakasta lastaan salamana, heti syliin saatuaan. Ihmiset on erilaisia ja joillain kestää tovi "tutustua" siihen tyyppiin siellä mahassa. Ja töysin normaalia pelätä, varsinkin raskaus tullut noin suhteen alussa. Silloin usein on muutenkin erinäisiä epävarmuuksia, kun ei edes tunne toista täysin. :) On parempi avautua ja purkaa ajatuksiaan, niin ei tunne olevansa niin yksin. Tsemppiä loppuodotukseen. Kaikella on tarkoituksensa.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tiedän myös tämän ettei se rakkaus sieltä välttämättä heti pamahda vaan kasvaa pikkuhiljaa. Kiitos <3

      Poista
  10. Rohkea kirjoitus!

    Äidiksi tulo on valtavan iso asia. Sinänsä turvallista, että käyt omia menneisyyden asioita jo nyt raskausaikana, koska äitiys on todella syvälle omaan itseen menemistä.
    Minä käsittelin omaa menneisyyttä ja itseä, kun vanhin lapsi oli 4 vuotias. Että hyvä, että nyt jo olet ollut juttelemassa ammattiavunkin kanssa asiasta!

    Minulla viimeisin raskaus oli sellainen, että pelkäsin koko raskauden synnytystä ja sitä pientä ihmettä minun sisällä ja uskalsin vasta 36 viikolla ajatella, että hän oikeasti on syntymässä. Silti meillä muodostui todella nopeasti synnytyksen jälkeen erityisen luja suhde ja koen, että kaikki pelot oli aivan turhia raskausaikana. ..tai ehkä ne olivat juuri se pohja sille, että meidän suhde muodostui niin lämpimäksi.

    Voimia raskauteen, synnytykseen ja vauva-aikaan! Ja voimia asioiden käsittelyyn! Olet rohkea ja paras äiti pojalleni!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos niin paljon kauniista sanoistasi <3 Ihanaa että sinulla onkaikki kääntynyt parhain päin!

      Poista
  11. En ole pitkään aikaan ollut yhtä onneton ja ahdistunut kuin nyt raskausaikana. Ennen raskautta olin todella onnellinen ja elämääni tyytyväinen. Raskaus oli yllätys ja se on herättänyt kyllä ilon ja onnen tunteita, mutta myös sellaisen ”ihana elämäni on pilalla” fiiliksen ja valtavan syyllisyyden tietenkin tästä, jatkuvaa pelkoa siitä, että pienelle tapahtuukin jotain, että raskaus ei mene hyvin ja että en ole edes ansainnut tätä lasta. Pelottaa, että emme osaa ja pärjää ja että parisuhteemme ei kestä tätä. Pelottaa etten osaa nauttia äitiydestä. Kaipaan niitä asioita, joita en voi nyt enkä todennäköisesti pitkään aikaan tehdä. Pelottaa taloudellinen tilanne. Pelkään synnytysmasennusta. Ja se syyllisyys siitä, etten osaa olla onneni kukkuloilla koko ajan... Yllätysraskaus varmasti pahentaa näitä tunteita mutta uskon, että niitä olisi tullut muutenkin. Mielestäni asiasta pitää voida puhua rehellisesti. Tämä on suurin elämänmuutos ainakin minulle kuin koskaan ennen, olisi outoakin jos se olisi helppoa ja kivutonta. Voimia.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Niin samoja pelkoja ja ajatuksia täälläkin päin. Tsemppiä sinnekkin! :-)

      Poista
  12. Tosi hyvin osaat analysoida tunteitasi. Sinusta tulee varmasti hyvä ja turvallinen äiti lapsellesi. Vaikeiden tunteiden läpikäyminen tuo myös henkistä kasvua, mikä taas tuo tasapainoa ja onnellisuutta. Älä kiellä tunteitasi vaan yritä ottaa ne vastaan ja hyväksyä ne ja etsi apua niiden käsittelyyn! Ja muista, että raskaus ja vauva-aika ovat omalla tavallaan todella sitovia, mutta ne menevät ohi. Ei kannata ajatella, että on nyt eliniäksi "jumissa" tms. - äitiys muuttaa muotoaan todella paljon lapsen kasvaessa.

    VastaaPoista

Lukijat