VUOSI 2017 - VUODEN VIIMEINEN PÄIVÄ.

Taas ollaan tässä vaiheessa vuotta kun on aika muistella kuluvaa ja suunnitella uutta vuotta. Henkilökohtaisesti mä vihaan uusia vuosia sillä olen aina teininä jäännyt yksin. Kaikilla kavereilla on ollut suunnitelmia jo muutamia kuukausia ennen uuttavuotta ja näin ollen olen jäännyt yksin ja rakettien räiskyessä olen itkenyt kotona yksin ahdistustani. Tämä päivä on aina sellainen jolloin palaan jostain syystä miettimään monia edeltäviä vuosia. Mitä olen saannut? Mitä olen saavuttanut? Miten olen elänyt?  En tiedä miksi palaan aina monia vuosia taaksepäin, mutta 14vuotta masennusta sairastaessani ei ne vuodet ole kovin positiivisia ja ahdistuksen sekavaksi itkuksihan niitten miettiminen menee. 

Ajattelin eka etten kirjoittaisi tästä vuodesta mitään, sillä tuntuu etten löydä tälle vuodelle sanoja. Tuntuu että koko elämäni on tapahtunut tässä vuodessa eikä pää pysy perässä sisäistämään sitä kaikkea. Kaikki on tapahtunut aivan liian nopeesti eikä jarru polkimet ole mulla. Elämä vie eteenpäin, kumoaa meidän omia suunnitelmia, punoo omiaan, laittaa meidät elämän ja seinän väliin, mutta myös antaa maailmaan kauneimpia asioitaan. 

Tämä vuosi on ollut yksi raskaimmista vuosistani. Tämä vuosi on muistuttanut minua miltä tuntuu elää kuin pahimmassa masennus vaiheessani, miltä tuntuikaan ne kaikki syömishäiriön itse inho, viha ja häpeä. Tämä vuosi on opettanut minua ottamaan apua muilta vastaa, opettanut nöyryyttä, muistuttanut että elämää ei voi suunnitella eikä elämän narut ole omissa käsissäni. Olen ajautunut elämän tilanteeseen jota en koskaan kuvitellut, olen elämän tilanteessa jossa en haluaisi olla. Tämä vuosi on kadottanut minut itseni kokonaan. Mutta tämä vuosi on antanut minulle yhden unelmistani kun matkustettiin siskon kanssa huhtikuussa Pariisiin, ja valmistuin unelma ammattiini - Lähihoitajaksi. 
Tämä vuosi on myös tuonnut eteeni yhden maailman isoimmista vastuista ja lahjoista -nimittäin tämän pienen pojan mahassani joka ilmoitti itsestään toukokuisena aamuna plussan muodossa. Olen jo raskaus aikana joutunut uusien asioiden ääreen, joutunut tekemään komporomisseja, luopumaan tutusta ja turvallisesta, olen voinnut pahoin ja kärsivällisyyttäni on koeteltu äärimmäisyyksiin, olen itkenyt pelosta ja ahdistuksesta, olen itkenyt onnesta, olen joutunut luopumaan omasta itsestäni ja omasta kehostani. Ja minä tiedän että tämä on vasta alkua. En tiedä minne kaikkialle elämässäni tämä poika mua vie mukanaan, enkä tiedä sitä että olenko valmis siihen kaikkeen mutta niinkun sanoin ylempänä että elämän jarrupolkimet eivät ole minulla.

Tänä vuonna minusta on tullut avovaimo ja olen  valmistunut lähihoitajaksi. Olen matkustanut pariisiin ja tullut raskaaksi. 


Ensivuonna meitä on kolme, ensivuonna minulla on ihan oma perhe, ensivuonna minä olen äiti. Valehtelisin jos väittäisin etteikö tämä pelottaisi tai ahdistaisi minua ollenkaan, taikka odottaisin uutta vuotta innolla. Elämässäni mikään ei varmaan ole pelottanut mua yhtä paljon, mutta koskaan elämässäni minulla ei ole ollut yhtä suurta vastuuta. Eikä varmasti yhtä suurta rakkautta <3 


Ihanaa ja onnellista uutta vuotta! Pitäkää huolta lähimmäisistänne, rakastakaa toisianne ja olkaa ihminen ihmiselle. Uskaltakaa tavotella unelmianne. Rohkeutta ja voimaa ottaa uusivuos kaikkineen hyvineen ja huonoineen hetkineen vastaan! <3 XOXOX

RV 38


Huhhu, olen itsekin niin sekaisin tästä raskaudesta etten tiedä itsekkään että missä mennään ja mitä tulee tapahtumaan. Poika makoilee visusti peppu vasemman kylkiluun alla ja pää oikean kylkiluun alla, ja kätilön sanoin ''hän ei sieltä liikahdakkaan! On kyllä tosi tiukassa.'' Täällä on siis yritetty kääntää tuloksetta, käyty lantion mangeetti kuvissa ja sen puolesta saatu lupa yrittää alateitse jos poika pysyy alle neli kilosena, muuten suunniteltu sektio.  9.1 on uusi kontrolli käynti jossa katotaan vauvan paino ja kohdunkaulan tilanne ellei hän sitä ennen ole itse päättänyt spontaanisti maailmaan tulla.  Jota vähän epäilen sillä mitään merkkejä synnytyksestä ei ole.

Toivon tosiaan että tuolla käynnillä selviää että miten ja koska tämä synnytetään ja miten asioissa edetään. Niin rasittavaa tämä epätietoisuus ja odottelu että joko nyt, joko nyt, entäs nyt? Oma toiveeni on tottakai alateitse vaikka hän sieltä väärinpäin tulisi, sillä sektio pelottaa mua vielä enemmän kuin synnyttää peppu edellä tulevaa vauvaa. Jos jotain saisin vielä raskaudeltani pyytää, niin että edes tämä asia menisi minulle mieluisemmalla tavalla. 

Poika voi hyvin ja näyttää viihtyvän yksiössään, mutta äidillä alkaa olla todella tuskainen olo. Liitoskivuilta ei pääse aina vaihtamaan edes asentoa kun sattuu niin paljon, enään on yksi villapaita joka mahtuu päälle, sattuu kylkii ja tunnen kuinka paine lisääntyy vauvan kasvaessa enkä yhtään ihmettele jos ne antavat periksi ennen vauvaa, ja koska vauva majailee niin ylhäällä on hengittäminen vaikeaa ja oon melkeen pyörtyillyt vaikka minne,  olo on tuskanen ja tukala, öisin ei enään pahemmin nukuta, oksennetaan ja vielä vähän oksennetaan, ahdistaa, pelottaa ja häpeä omasta kehostaan kasvaa sietämättömäks, pitkin päivää pillahdetaan itkuun ihan vain jos maha sattuu olemaan tiellä tai on entistä tuskaisempi päivä. Kärsivällisyyttä tai positiivisuutta ei riitä enään yhtään, ja voisin tappaa joka ikisen joka mulle tulee vielä lässyttämään että ''ei enään kauaan.''

Mutta samalla on ihan hullu ajatus että n.kaksi viikkoa (jos päädytään sektioon, ja sektiot tehdään n.rv39+) niin meitä on kolme, en voi enään pahoin ja saan pikku hiljaa omaa kehoani ja itseäni takasin, jokainen liike ei enään satu ja koko ajan ei tarvi juosta pissalla. Melkeen itken onnesta sitä ajatellessa että sitten ihan oikeasti tämä koko kidutus on ohi, mutta samalla tunnen pientä pelkoa että miten mä sitten oon kun en oo enään raskaana?

Pelottaa miten uusi arki lähtee käyntiin. Ahdistaa että taas on totuttava ja opeteltava jotain uutta ja ihan tuntematonta, että taas joudut kokoamaan itsellesi uuden identitentin jostain aivan tuntemattomasta. Ja että, tosiaan hän ihan oikeasti on maailmassa ja riippuvainen meistä kahdesta, rytmittää meidän arjen täysin ja tekee meistä vanhemmat ja perheen. Ihan hullua miten elämä yllättää! 

Ps. Hän on täysiaikainen <3 

X-MAS KUVINA.


Rakkauden täytteistä joulua ja onnellista uutta vuotta! XOXO

LAPSUUSAJAN JOULUHERKKU - TIKKUNEKUT!

Kuinka moni muistaa tikkunekut? Ne siirapista ja sokerista tehdyt? Tai kuinka monen lapsuuteen ne kuului?
Meillä on perhetuttu joka on tehnyt joka joulu täällä Lahden joulumarkkinoille tikkunekkuja ja myynnyt sielä niitä, ja lähes joka joulu me saatiin häneltä muutamat tikkunekut, taikka sitten vanhemmat ostivat häneltä meille. Näin aikuisempana itse en enään näistä välitä mutta J on puhunut pitkin talvea että haluaisi maistaa kyseisiä karkkeja että onko ne edelleen niin hyviä kuin lapsena.

Pistin asian korvan taakse ja aloin etsimään kyseisiä tikkunekkuja muutamista kaupoista mutta en löytänyt aitoja alkuperäsiä jotenka ei auttanut muu kuin ryhtyä itse hommiin, onneksi resepti näytti helpolta - sillä oon ihan peukalo keskellä kämmentä keittiössä :-D Kasasin tarvikkeet ja lähdin äitille tekemään näitä ettei J:n pieni extra joululahja paljastuisi.

TARVITSET : 

Puutikkuja tikkarin tikuks, myös kovat paperiset pillit käy.
Leivinpaperia.
Kulhon / mukin johon laittaa sokeria johon saa tötteröt pystyy.
50g voita.
2dl sokeria
1dl tummaa siirappia.
2dl kuohukermaa.
Kannattaa aloittaa kierittämällä tötteröitä leivinpaperista, ja asetella ne valitsemallesi alustalle pystyyn. Kun olet tehnyt tämän voit aloittaa taikinan tekemisen paistamalla eka voin, ja kun se on sulanut kattilaan kaadat sekaan sokeri, kerman ja siirapin. Sekoittele seosta n.20minuuttia. Seos on valmista kun tiputat tipan kylmään veteen ja se kovettuu heti. Lusikoi seos tötteröihin ja laita jääkaappiin kovettumaan. Mulla meni noin tunnin verran kun tikkunekut olivat valmiita paketoitavaksi :-)

Tästä ohjeesta tulee n. 12 pientä tikkunekkua.

Eikö kuulostakkin helpolta ja vaivattomalta? ;-) Suurin duuni taitaa olla seoksen saaminen irti kattilasta, jotenka kannattaa valita kattila jolla ei ole niin väliä jos sen joutuuki heittämään pois!

Vielä kerkeät hyvin tekemään jouluksi tikkunekut juhlapöytään!

Ihanaa joulun odotusta <3

MITÄ OPIN RASKAUDESTA?

Vaikka raskauteni on ollut todella rankka, enkä toivoisi kenellekkään samanlaista matkaa, koen silti oppineeni siitä muutamia tärkeitä seikkoja, jotka pitäisi muistaa elämässä ilman raskauttaki. Halusin tulla jakamaan ne teidän kanssa!


1. Lepää - Oon itse ollut aina sellainen tyyppi että meen sata lasissa, mielummin haalin itselleni monta asiaa tehtäväksi, ja oon ollut luonteeltanikin aina enemmän menevää ja energistä tyyppiä. Mutta raskauteni on pakottanut mut lepäämään, pakottanut mut pysähtymään ja pakottanut mut ottaa aikaa. Vaikka olisi tehnyt mieli tehdä asioita ja sanoa että ''joo mä hoidan!'' niin sen sijasta on joutunutkin sanomaan etten mä pysty ja jäänny kotiin lepäämään ja menemään täysin kehon ehdoilla. Mulla on jokainen päivä tosi erinlainen olojen mukaan, toisena päivänä paha olo on niin kamalaa ettei voi tehdä mitää, toisena päivänä on ihan kamalat liitoskivut että ei edes huvita lähteä tekemään mitään kun liikkuminen sattuu niin paljon. Tästä syystä en voi sopia edes mitään menoja tai kaveri tapaamisia etukäteen, vaan täytyy mennä päivä kerrallaan -kehoa kuunnellen.

2. Ota apu vastaan - Mä on myös aina ollut sellainen tyyppi joka hoitaa asiat itse. ''Mä pärjään, en tarvi apua, kenenkään velvollisuus ei ole auttaa mua, mä en ole riippuvainen kenestäkään.'' Tästä päähän pinttymästä oon joutunut opettelemaan pois jo alkuraskaudessa. Kun et itse päässy välillä edes jääkaapille, taikka vessaan oksentamaan, kaupasta ja ruuan teosta puhumattakaan on silloin ollut pakko hyväksyä apua. Myöhemmin sain raskaudessa nostelukiellon ja näin ollen tarvin apua jopa kaupassa käymiseen jos piti isompia ruokaostoksia tehdä. Ja näin loppua kohden liitoskivut on ajoittan sitä luokkaa ettei kylkeäkään käännetä enään yksin. On pakosti joutunut ottamaan apua vastaan ja olemaan ''heikompi'' ja toisten armoilla. Mutta koska jääräpää olen, luulen että raskauden jälkeen porskutan ihan yhtä itsepäisesti yksin selviten kaikesta. Mutta voikun oppisin sillointällöin ottamaan sen avun vastaan enkä vain yritä pärjätä yksin hampaat irvessä. Myös vauvan hoito taitaa olla aika hyvä koulu avun vastaanottamiseen?


3. Liikkuminen ilman kipuja -
& ihan arkisien asioiden tekeminen ilman kipua. En muista enään edes miltä tuntuu olla ilman mahaa, sitä että joku painaa koko ajan jostain tuolta sisuskaluista ja kylkiluista, kun saat henkeä ilman että tuntuu ku oisit kala kuivalla maalla, kun kävely oli kevyttä, reipasta ja kivutonta, kun ylös nouseminen, kyljen kääntö ja asennon vaihtaminen tapahtui sekunnissa eikä minuutissa hirveen puuskuttamisen ja irvistämisen kera, kun mahduit omiin vaatteisiin tai ylipäätään vaatteisiin, kun yöunet tarkoitti oikeesti nukkumista eikä torkkumista vessakäyntien välissä, eikä olo ollut koko ajan oikeasti näin vaikea, kipee ja tuskanen.

4. Oman kehon arvostaminen -
Mikä meissä ihmisissä on että omassa kehossa on aina jotain vikaa ennenkuin mennään pahempaa suuntaan ja todetaan että ''oikeestaan entinen kehoni oli ihan kiva'' ?
Viimesen kolmanneks aikana kun poitsu ottaa kasvuspurttia masussa niin on se myös näkynyt minussa. Ja niinkuin aijemmassa postauksessa blogissani olen puhunut että oma keho on alkanut ahdistamaan ja hävettämään yhtä paljon kuin syömishäiriön aikaa, on se oma vanha keho alkanut ajatuksena ja vanhojen kuvien perusteella olemaan kiva vaikka sillä hetkellä se oma keho on ollut muuta. Enkä tiedä tulenko koskaan enään synnytyksen jälkeen olemaan samoissa mittakaavoissa kuin ennen raskautta, mutta olen aika varma että raskauden jälkeen osaan olla lempeämpi omaa kehoani kohtaa.

Millaisia oivalluksia sinä olet ymmärtänyt raskauden aikana?

TEE SINÄKIN HYVÄÄ - JOULUPUU KERÄYS.

Moni on varmaan kuullut Joulupuu keräyksestä joka järjestetään joka joulu ympäri suomea? Tänä vuonna kamppania on käynnissä jo 17 kerran, ja täällä Lahdessa pääkuusi sijaitsee Kauppahallissa, mutta myös mm. apulandiassa, karismassa, Lahden joulukylässä on kuuset johon paketit voi viedä. Kamppaniaa pyörittää Mannerheimin Lastensuojeluliitto ja tarkoituksena on antaa joulu niille ketkä ei rahan vuoksi sitä saa. Perheet seulotaa, ja tulot tarkastetaan jotenka tähän ei voi osallistua perheet joilla oikeasti olisiki rahaa, mutta kuhan haluaa hyötyä lisää.

Mä oon halunnu monena vuonna osallistua tähän jo, mutta se ei ole aikaisimpina vuosina ollut mahdollista. Nyt meiltä lähtee jopa puolitoista säkillistä lahjoja, muistettiin niin perheen pienempiä, teinejä kuin koko perhettä. Tää on oikeesti niin kivaa että eilen kaupassa piti jopa itseään toppuutella ettei osta kaikkea kivaa ja ihanaa paketteihin :-D Ihan huippua että tälläisiä järjestetään ja niin ihanaa saada olla mukana auttamassa.

Jopa yksi paketti ilahduttaa saajaansa varmasti, jotenka haastan teistä jokaisen kipaisemaan kaupoille ja ostamaan edes yhden pienen jutun joulupuu keräykseen. Se on teille vähän, mutta merkitsee jollekkin paljon. Ei unohdeta olla ihminen ihmiselle ja ojentaa auttava käsi niille jotka sitä tarvii, ehkä jonain vuonna sinä olet yksi niistä jotka tarvitsevat apua saadakseen lapsilleen joulun. Unohdetaan kiire, ja ''uhrataa'' hetki omaa aikaamme jonkun toisen auttamiseen.

Yhdessä meissä on voimaa tehdä hyvää! <3

Lahdessa joulupuu keräys päättyy 16.12 - vielä kerkeät mukaan!

(tästä pääset lukemaan joulupuu keräyksestä paremmin!)

VALMIS LÄHIHOITAJA TÄÄLLÄ MOI!

Meidän perheessä on kaksi lasta, minulla on isosisko. Siskoni on aina ollut kovin kiltti pienenä ja helppo hoitoinen. Minä olen ollut sitten se vaativampi, ihan senkin takia että olin koliikki lapsi, mutta myöskin sen takia että olen pienestä pitäen ollut hyvin tietoinen siitä mitä haluan ja itsepäinen tekemään sen eteen asioita ja menemään läpi vaikka punaisen kiven. Mummini on kerran sanonut että minulla ei ole mitään hätää, tulen aina pärjäämään elämässäni tempperamenttisuuden ja itsepäisyyteni takia. Vahva luonne on meidän Nikkien suvun suku ''vika''. 

Mä olin kymmenen kun ilmoitin ekan kerran että musta tulee tarhatäti. Eikä sen jälkeen vaihtunut vastaus kun minulta kysyttiin että mitä tahdon tehdä isona? Mä hain lähihoitajaksi KUUSI kertaa (joista 5 hylättiin ihan matikan takia..) ja odotin kouluun pääsyä KOLME vuotta. Silloin kun omat ikäseni valmistui ammattiin, mä pääsin vasta aloittamaan opiskelut mun omaan unelma-ammattiin. Kolmen vuoden aikana mä kävin AVA:n, yhtenä vuonna en päässyt minnekkään ja sitten opiskelin liiketaloutta vuoden. En halunnut enään istua kotona tekemättä mitään ja halusin että minulla on varasuunnitelma, vaikken suostunut vastaukseen että tulevaisuudessa en koskaan tulisi tekemään lähihoitajan työtä. Hain jatkuvalla syötöllä uudestaan ja uudestaan pääsykokeisiin.
Mä en ole koskaan lähtenyt valitsemaan ammattia sen takia mistä saisi eniten palkkaa tai missä riittäisi varmasti töitä. Eihän kymmenen vuotias sellaista osannut edes vielä ajatella. Jotenkin lähihoitajan ammatti oli vain itsestäänselvyys, kutsumus ammatti ja jotenkin osa mua vaikken vielä valmis ollutkaan tai päivääkään sitä opiskellut. Olen aina ollut perheemme hoitovietti. Mä tykkäsin aina hoitaa ja huolehtia kun joku meidän perheestä sairasti. Jos näin voi sanoa, lähihoitajuus on osa mun persoona.

Mä koen olevani hirveän etuoikeutettu että saan tulevaisuudessa tehdä työtä jota mä rakastan.
Tiedän etten varmasti tule rakastamaan jokaista työpäivää, mutta siitä olen varma että silti jokaisen työpäivän jälkeen mä voin seistä sanojeni takana, siitä että mä rakastan työtäni. Ekaa kertaa mä rakastin opiskella, ekaa kertaa mä olin koulussa hyvä ja omassa elementissäni siinä mitä tein.

Matka unelma ammattiin valmistuminen ei ole ollut kuitenkaan helppo. Mukautettu matikka on mulla ysin todistuksessa 5. Hahmotushäiriöni takia matikka on aina ollut todella hankalaa. Lääkelaskuja päntättii puoli vuotta ennen koetta, kokeen sain vikalla mahdollisuus kerralla läpi, enkä osannut kuin itkeä onnesta että nyt musta varmasti tulee lähihoitaja. Viimeisillä metreillä raskauteni oli laittaa stopin valmistumiselle tänä vuonna. Keho kävi fyysisesti niin äärirajoilla etten pystynyt tekemään edes täyttä päivää.
Mutta kuitenkin, nyt mä olen tässä mistä olen haaveillut kymmen vuotiaasta asti : LÄHIHOITAJA joka on suuntautunut lapsiin ja nuoriin. Ja vielä joskus lähihoitaja joka on suuntautunut myös sairaanhoitoon ja huolenpitoon. Mutta sen unelman aika on myöhemmin kun saan eka pojan (ja mahdolliset muut lapset. :-D) siihen ikää, että minun on mahdollista lähteä tekemään vuorotyötä. Mutta juuri nyt, ja juuri tällä hetkellä tämä riittää mulle mainiosti.
Uskokaa itseenne ja unelmiinne, vaikka sinne asti pääseminen vaatisi vähän enemmän ja veisi aikaa vähän enemmän. Älkää luovuttako, ja älkää uskoko vaikka joku sanoisikin ettei teistä ole kyseiseen asiaan!

Kaikista vaikeuksista huolimatta MÄ TEIN SEN !
Terveisin - unelma ammatissaan valmis lähihoitaja, joka tulee tekemään työtään rakkaudesta lajiin. Ikuisesti kiitollinen ja onnellinen tästä ammatista, mahdollisuudesta tehdä juuri tätä työtä.

MIKSI RASKAANA OLEVAN KOKOA SAA KOMMENTOIDA VAPAASTI?

Mun piti oikeesti tulla teille tekemään postausta aivan eri asiasta, mutta heräsin tänään jo kuudelta aamulla pohtimaan tätä asiaa vielä kovemmin kuin lähi aikoina. Tämä on n. kuukauden verran pyörinyt mun päässä, eka se ei ollut edes postauksen kokoinen juttu mun päässä, mutta nyt tänään oli pakko tulla tämä saamaan ulos ja mä veikkaan etten todellakaan ole ainoa joka kokee näitä fiiliksiä ja miettii näitä ajatuksia.

Raskaus aikanani olen hyvinkin selvästi huomannut että me raskaana olevat ollaa jotenkin vapaata riistaa kaikille ja kaikille. Ellei joku ole sun iholla hipelöimässä masua, nii saat kuulla koostasi. Tuntuu ettei meihin raskaana oleviin päde samat ystävällisyyden periaatteet kuin ei raskaana oleviin. Meitä saa vapaasti kommentoida ja hipelöidä.

Eihän kukaan mene pyöreämmällekkään ihmiselle kommentoimaa että ''ohho!'' tai ''ootpa sä iso!'' koska ymmärtää ettei se ole hyväksyttävää ja se loukkaa. Miksi ihmiset siis luulee että raskaana oleville nämä sanat /lauseet on fine? Ja että näin saa sanoa?
Multa on aijemmin kysytty muutamaan otteeseen että miten mun syömishäiriö tausta on vaikuttanut raskauteen? Onko ne tuntemukset ja ajatukset tullu takas? Mun on pakko myöntää että alussa kun oksensin kaiken ja paljon, tuli se flash back bulimia ajoilta että ''vitsi tältäkö se tuntu kun maha on ihan tyhjä?'' mutta muutamassa päivässä se ajatus ja ns. euforinen olo siitä meni kyllä nopeasti pois kun oksentamisesta alkoi tulla todellinen helvetti.

Pitkään tämä oli ainoa sellainen syömishäiriön taustan vaikuttava asia raskaudessani, olin ylpeä että se ei ole enempää nostanut päätään. Raskauden mentäessä puolen välin yli tuli hetkittäin oloja että maha ahdisti, hävetti olla pukukopeissa sovittamassa vaatteitta, ensimmäiset raskaus arvet alkoi itkettämään enkä sen jälkeen halunnut enään että J näkee mua alasti. Yhteiset saunomiset ja suihkut on kyllä jäännyt juuri siihen paikkaan.

Kuitenkin nämä ajatukset oli hetkittäisiä, tai juuri sillä hetkellä nosti päätään kun piti löytää uusia vaatteita. Hokema ''sä oot vaan raskaana, kaikki näkee sen. Tää on väliaikasta.'' tuli kyllä tutuksi oman päänsisällä. Koin kuitenkin vielä pääseväni aika helpolla.
Tuntuu että viimesen kuukauden aikana on paisunut niin paljon ettei mieli pysy mukana, hokema ''sä oot vaan raskaana, kaikki näkee sen. Tää on väliaikasta.'' ei auta eikä helpota enään yhtään. Oma häpeä ja inho kehosta alkaa olla jo samaa luokkaa kun syömishäiriö aikaa. En halua olla esillä, en halua olla kuvissa, en halua poistua kotoota, ja haluaisin vaan hautautua miehen yli isoihin vaatteisiin, jotka muuten alkaa nekin tekemään tiukkaa.

Käytiin lauantaina ottamassa kaverin kanssa musta valmistujais kuvia, sen jälkeen oon itkenyt kaks päivää kuinka isolta niissä näytän. Mua on ahdistanut aivan tolkuttomasti oma keho. Eikä nämä kommentit toisilta omasta kehosta ole tehnyt yhtään helpompaa hyväksyä tätä kehoa.

Kyllä mä itse tiedostan varsin hyvin että olen iso. Olen lihonut 20kiloa, olen turvonnut, mulla on viis leukaa tekemättä yhtään mitään, en mahu enään vaatteisiin ja lyllerrän vaan eteenpäin. Ja ei, en tarvitse sinua sen asian muistuttamiseksi. Vaikka olen raskaana, en ole vapaata riistaa sinulle. Yhtälailla minua kuin pyöreämpää ihmistäkin sattuu kommentit valtavasta koostani. Vaikka olen ''vain'' raskaana, niin minullakin on tunteet. En ole kommentti vapaata aluetta ja piste. Pidä siis mölysi mahassa!


Oletteko te törmännyt vastaaviin kommentteihin ihmisiltä?
Mikä on ollut törkein kommentti jota olet saannut kuulla raskaana?

Lukijat