RV 38


Huhhu, olen itsekin niin sekaisin tästä raskaudesta etten tiedä itsekkään että missä mennään ja mitä tulee tapahtumaan. Poika makoilee visusti peppu vasemman kylkiluun alla ja pää oikean kylkiluun alla, ja kätilön sanoin ''hän ei sieltä liikahdakkaan! On kyllä tosi tiukassa.'' Täällä on siis yritetty kääntää tuloksetta, käyty lantion mangeetti kuvissa ja sen puolesta saatu lupa yrittää alateitse jos poika pysyy alle neli kilosena, muuten suunniteltu sektio.  9.1 on uusi kontrolli käynti jossa katotaan vauvan paino ja kohdunkaulan tilanne ellei hän sitä ennen ole itse päättänyt spontaanisti maailmaan tulla.  Jota vähän epäilen sillä mitään merkkejä synnytyksestä ei ole.

Toivon tosiaan että tuolla käynnillä selviää että miten ja koska tämä synnytetään ja miten asioissa edetään. Niin rasittavaa tämä epätietoisuus ja odottelu että joko nyt, joko nyt, entäs nyt? Oma toiveeni on tottakai alateitse vaikka hän sieltä väärinpäin tulisi, sillä sektio pelottaa mua vielä enemmän kuin synnyttää peppu edellä tulevaa vauvaa. Jos jotain saisin vielä raskaudeltani pyytää, niin että edes tämä asia menisi minulle mieluisemmalla tavalla. 

Poika voi hyvin ja näyttää viihtyvän yksiössään, mutta äidillä alkaa olla todella tuskainen olo. Liitoskivuilta ei pääse aina vaihtamaan edes asentoa kun sattuu niin paljon, enään on yksi villapaita joka mahtuu päälle, sattuu kylkii ja tunnen kuinka paine lisääntyy vauvan kasvaessa enkä yhtään ihmettele jos ne antavat periksi ennen vauvaa, ja koska vauva majailee niin ylhäällä on hengittäminen vaikeaa ja oon melkeen pyörtyillyt vaikka minne,  olo on tuskanen ja tukala, öisin ei enään pahemmin nukuta, oksennetaan ja vielä vähän oksennetaan, ahdistaa, pelottaa ja häpeä omasta kehostaan kasvaa sietämättömäks, pitkin päivää pillahdetaan itkuun ihan vain jos maha sattuu olemaan tiellä tai on entistä tuskaisempi päivä. Kärsivällisyyttä tai positiivisuutta ei riitä enään yhtään, ja voisin tappaa joka ikisen joka mulle tulee vielä lässyttämään että ''ei enään kauaan.''

Mutta samalla on ihan hullu ajatus että n.kaksi viikkoa (jos päädytään sektioon, ja sektiot tehdään n.rv39+) niin meitä on kolme, en voi enään pahoin ja saan pikku hiljaa omaa kehoani ja itseäni takasin, jokainen liike ei enään satu ja koko ajan ei tarvi juosta pissalla. Melkeen itken onnesta sitä ajatellessa että sitten ihan oikeasti tämä koko kidutus on ohi, mutta samalla tunnen pientä pelkoa että miten mä sitten oon kun en oo enään raskaana?

Pelottaa miten uusi arki lähtee käyntiin. Ahdistaa että taas on totuttava ja opeteltava jotain uutta ja ihan tuntematonta, että taas joudut kokoamaan itsellesi uuden identitentin jostain aivan tuntemattomasta. Ja että, tosiaan hän ihan oikeasti on maailmassa ja riippuvainen meistä kahdesta, rytmittää meidän arjen täysin ja tekee meistä vanhemmat ja perheen. Ihan hullua miten elämä yllättää! 

Ps. Hän on täysiaikainen <3 
Be First to Post Comment !
Lähetä kommentti

Lukijat