PETTYNYT KEHOONI.


Mitä enemmän aikaa synnytyksestä on mennyt, sitä enemmän olen pystynyt sitä miettimään ja jäsentelemään mielessäni. Aluksi en halunnut puhua siitä laisinkaan, koska en tiennyt mitä sanoja mä olisin käyttänyt sillä en ollut vielä itsekkään ymmärtänyt mitä tapahtui ja vielä seitsemän viikon jälkeen J joutuu paikkailemaan mun aukkoja. Mutta olen kuitenkin miettinyt synnytystä ja sen kulkua paljon. Yrittänyt muistaa ja ymmärtää. 

Päällimmäisenä pintaan nousee pettymys. Pettymys koko synnytystä ja omaa kehoani kohtaa. Naisen keho on luotu synnyttämään, eikä mun keho pystynyt siihen mihin se on luotu. Uskokaa tai älkää mutta mä todella olisin halunnut huutaa synnytys salissa niitä ärräpäitä kun tuntuu että repeen niskaa asti. Olisin halunnut haastaa itseni, psyykkeeni ja kehoni, mennä mahdollisimman luomuna ja toimimaan kehon antamien viestien mukaan. Olisin halunnut tuntea kun poika tulee alakautta ulos. Olisin halunnut todellakin tuntea sen ja kaiken muun mitä siihen kuuluu.

Olisin halunnut muistaa ensi hetken poikani kanssa, olla ensi hetket hänen kanssaan, pitää sylissä ja tapittaa häntä J:n kanssa kilpaa. Olisin halunnut olla poikani ensimmäiset tunnit perheenä yhdessä. Yhdessä ihmetellä sitä että meitä oli kolme, ja kuinka me kaksi saimme noin täydellisen pojan aikaa. En maata yksin hylättynä eka parsittavana ja sitten heräämössä kipulääkkeistä sekasin. 

Poika tuotiin kyllä heräämöön näyttämään minulle ja sain hetken pitää häntä rinnallani. Mutta koska olin kipulääkkeistä ihan pöhnässä en muista muuta kuin pyysin kätilöä pitämään hänestä tiukasti kiinni, sillä en vielä kunnolla tuntenut käsiäni ja tärisin aivan mielettömästi. Muistan myös kuinka poika nappasia mua nännistä ja mun oli pakko varmistaa että oliko se poika vai puristiko kätilö mua nännistä? :-D Muistan myös kuinka J selitti tohkeissaan että pojalla on ihan samoja ilmeitä kun minulla. Ja pian he olivat poissa ja mä jäin taas yksin. Kiire pojan luo oli kova ja yritin koko ajan heilutella tunnottomia raajojani..


Osastolle päästyäni sain toki pitää poikaa niin paljon rinnallani kuin halusin, mutta kun mä en muista tästä yhtään mitään! Olin koko loppu päivän aivan sekasin. En edes ymmärtänyt mitä mulle puhuttiin ja toistin vain ''mitä? mitä?'' Mä en siis oikeesti muista ensihetkistä poikani kanssa mitään.. Ja tämä tuntuu musta tosi pahalta. Vasta seuraavana päivänä kun pystyin istumaan sängyn reunalla sain hänet kunnolla syliini. Vasta vuorokauden päästä hänen syntymästä.. 

Toiseksi pintaa nousee ikävä. Ikävä sitä fiilistä että ''Hitto. Nyt tää ihan oikeesti tapahtuu. Pian me ei olla enään kahdestaan, vaan pian meitä on kolme. Pian me saadaan meidän vauva.'' Ikävä sitä tunnetta kun mahassa kutkutti uuden alku ja samaa aikaa kuitenkin pyysin J:tä tappamaan mut kovien supistusten aikana. Jännällä tapaa mulla on ikävä jopa niitä supistuksia, sitä kipua ja niitä hetkiä kun vaan puuskutin ja ajattelin että jokainen supistus auttaa avautumaan. Supistukset eivät missään vaiheessa päässyt niin lujiksi että olisin miettinyt vielä lääkkeellistä kivun lievitystä, mutta kyllä ne tuntu ja mua koeteltiinkin.

Kuitenkin mä tiedostan sen että sektio oli kaikista paras ja turvallisin tapa saada poika maailmaan. Enkä jälkikäteenkään muuttaisi synnytystapaa, sillä kaikkein tärkeintä mulle on pojan turvallisuus.
Mutta silti tämä kaikki vain tuntuu niin pahalta ja epäreilulta. Ja luulempa että seuraavan kohdalla käydään pelkopolillakin tätä asiaa puimassa, mutta sinne asti yritän vain unohtaa tämän ja nauttia meidän ihanasta tänään 7 viikkoa vanhasta pojasta <3 
2 kommenttia on "PETTYNYT KEHOONI."
  1. Kaunis kirjoitus ja tärkeitä ajatuksia. Oon pahoillani sun puolesta. <3

    VastaaPoista

Lukijat