VIIMEINEN KUUKAUSI VAUVANA - 11 KUUKAUTTA.


Kuukauden alussa meillä täytettiin 11 kuukautta. Ihan älytön ajatus että enään muutamaa päivää vajaa kuukausi niin hän on vuoden!!  En ymmärrä miten nopeasti tämä aika on mennyt, ja miten on mahdollista että meillä ei kohta asusta vauva, vaan taapero. Hui!

Tämän kuukauden aikana Max on oppinut aivan valtavasti asioita. Hän oppi ryömimään, konttaamaan, nousemaan ja seisomaan tukea vasten, kävelemään karhukävely asennossa ja vilkuttamaan. Meidän kissan perässä on parasta kontata pitkin kämppää ja sitten suututaan kun kissa juoksee karkuun :-D Vaikka meillä on opittu liikkumaan, niin silti yksinään viihtyminen on yhtä huonoa kun silloin kun ei vielä liikuttu.

Meillä yöt on edelleen yhtä h*lvettiä, ja eikä meiltä vieläkään mitään rytmiä löydy. Hän nukkuu kun huvittaa, ja hän valvoo kun huvittaa. Unista ei varmaan tämän enempää tarvitse puhua :-D

Meillä on kuusi hammasta. Neljä ylhäällä ja kaksi alhaalla. Kärsivällisyyttä hän ei omaa yhtään ja kaikki pitäisi saada nyt heti, (keneltä lie tämän perinyt :-D) hän on myös kunnon draamailia. Hän tihrustaa kyyneleet joka tilanteessa missä se on vähäänkään mahdollista. Autossa ei viihdytä, rattaissa ei viihdytä ja ulkonakin vain hetken. Koko ajan pitäisi saada olla menossa (tottakai äitin lähellä) taikka sylissä.

Arki on aika raskasta ja kuormittavaa, mutta silti kaiken Maxin arvoista <3 

Herran mitoista mulla ei ole tarkkaa tietoa, mutta 80cm bodit mennyt meillä jo tovin, ja hän on päälle 9kiloinen!

SAAKO ÄITI VOIDA PAHOIN?

Yleensä perheenlisäys on onnellinen asia. Rankka vauva vuosi kuluttaa ja kaikkia äitejä väsyttää, mutta päällisin tunne on silti onnellisuus, kiitollisuus ja rakkaus. Mutta mitä jos se ei olekkaan näitä? Paljon puhutaa synnytyksen jälkeisestä masennuksesta, ja väsymyksen turruttamasta aivoista ja arjesta, mutta sitten kun joku uskaltaa sanoa sen ääneen ettei tunnukkaan hyvältä, on lastensuojelu ilmoitus vireillä.

Ajattelin ensin etten halua tuoda tätä asiaa blogissani ilmi ollenkaan, mutta koska aina on tarkoitukseni ollu olla rehellinen ja tuoda niitä vaikeita asioita esille ja rikkoa tabuja niin ajattelin tästä muutaman sanan kirjoittaa.

Meillä on ollut koko 11kuukautta enempi ja vähempi vaikeaa. Lähinnä mua on hirveästi verottanut Maxin yö unet, päivä itkuisuus ja Maxin liikkumattomuus - sillä häntä on saannut vain kantaa sylissä jotta hän on hiljaa ja tyytyväinen, tosin ei aina sylissäkään meinaa viihtyä. Max on vaatinut 100% huomion ja läsnäolon, ja se on oikeesti tosi kuluttavaa. Kun kelloja siirrettiin meni meidän sekainen pakka, vielä enemmän sekaisemmaksi niinkun tiedättekin.

Oon lohduttanut itseäni sillä että se on vain tämä vuosi, vauva vuosi on rankin. Kyllä se tästä. Mutta ei, mä en usko siihen että kuukaus ja simpsala pim ja arki on helppoa. Että yht'äkkiä Max nukkuu, viihtyy ja on itsenäisempi. Joka vuosihan mä voin hokea itselleni että ''se on tämä vuosi, sitten helpottaa..'' koska helpottaahan se, joka päivä nää kasvaa, oppii ja tulee itsenäisemmiksi.

Valehtelisin jos väittäisin tämän olleen jotenkin ihanaa. Aikaa jonka eläisin mieluusti uudestaan. Valehtelisin jos väittäisin olevani onnellinen tai päällimmäinen tunne olisi rakkaus. Tottakai rakastan lastani, olen onnellinen ja kiitollinen hänestä mutta ne jää tän kaiken pyörityksen alle. Mä oon aina halunnut monta lasta, mutta tämän vuoden takia en tiedä haluanko enään ikinä toista. Tiedän että vauvat ovat erinlaisia, voitaisiin saadakkin helppo lapsi joka nukkuu yönsä, ja jolla on kiire Maxin perään. Mutta mitä jos ei saadakkaan? Mulla ei ole varaa ottaa sitä riskiä. Sillä musta tuntuu etten meinaa jaksaa tämän yhdenkään kanssa.

Jaoin omaa väsymystäni tammivauva facebook ryhmässä ja lopputulos oli että meistä tehtiin nimetön lastensuojelu ilmoitus. Yht'äkkiä ymmärsin varsin hyvin miksi kynnys omasta väsymyksestä ja pahasta olosta puhua on niin suuri. Kuinka mielummin hössötetään ja julistetaan sitä kuinka onnellisia ollaankaan koska niinhän kuuluukin olla? Mä en ymmärrä miksi äidit on niin älyttömän julmia toisilleen. Ymmärrän että lastensuojelu ilmoitus on oikeesti hyvästä monessakin asiassa ja tilanteessa, mutta jos ilmoitat olleesi väsynyt niin eiköhän siinä kohtaa lasulla jo liiotella?

Tuntuu ettei äidit saa olla väsyneitä, voida pahoin, ahdistaa, tai mitään muutakaan negatiivisia tunteita.

Meille todettiin lastensuojelusta että ei ne osaa meitä auttaa koska ollaan itse jo hakeuduttu monen avun piiriin. Ainoa missä koen tarvitsevani apua on nämä h*lvetin yöt. Kun vain saisin nukkua olisi olo ja mieli virkeempi. Käytiin perjantaina Maxin kanssa allergia lääkärillä sulkemassa allergiat pois, eikä mitään epäilystä allergioista ole. Mä nostin hanskat tiskii ja totesin et mä en voi enään tehdä mitään muuta kun valvoa tän ipanan kanssa kaikki yöt. Ehkä juuri tätä on äitiys, ainakin mun äitiys. 

Ne negatiiviset, vaikeet ja ajoittain pahatkin ajatukset äitiydessä on ihan normaalia. Se että voit pahoin, oot väsynyt tai ahdistaa on aivan normaaleja fiiliksiä siinä missä onnellisuus, kiitollisuus ja rakkaus. Ja myös näistä negatiivisistä tunteista kuuluisi saada puhua äneen. Jos niistä uskallettaisiin puhua yhtä paljon ja avoimesti kuin positiivisistäkin, niin ei kellään enään tulis mieleen tehdä toisesta lasua kun toista ahdistaa, tai meidän äitien jotka kokee negatiivisä tunteita, tunteis itseään epäonnistuneeksi ja huonoksi äidiksi.

Ollaan äidit toisillemme vähän enemmän armollisia, tuetaa ja ymmärretään. Sillä loppujen lopuksi vain me äidit voidaan ymmärtää toisiamme. <3

ps. ihan hirveästi haluisin olla täällä aktiivisempi, mutta juuri nyt tämä arki verottaa hirveästi jaksamista, toivottavasti ymmärrätte. 

V*TUN NUKKUMATTI!

Nukkumatti ei ole koskaan löytänyt osoitettamme tämän 10kuukauden aikana. Ja täällä alkaa olla tosi toivoton ja väsynyt mamma.

Me ollaan tämä koko 10kuukautta tapeltu enempi ja vähempi Maxin uni asioiden kanssa, mutta ihan häränpyllyksi tää touhu lähti kun Max täytti 3kuukautta. Silloin hän alkoi heräilemään puolen tunnin - tunnin välein. Eikä hän rauhottunut kuin tissiin, ja tässä kohtaa hän olikin vielä niin pieni että täytyikin syödä öisin.

Neljä kuukautta mä odotin hampaat irvessä että tämä on vain jokin vaihe kaikkien muiden vaiheiden joukossa ja menee kyllä ohi. Kunnes mullekkin tuli stoppi ja itkin krokotiilin kyyneleitä etten enään jaksa. Etten vain enään jaksa. Unikoulun aloittaminen tuntui raskaalta, mutta kuitenkin päätettiin kokeilla. Kirjoittelin tänne meidän tassuttelu unikoulusta postauksen ja se onkin paljon luettu.

Pari viikkoa Max nukkui hyvin, mutta sitten hän alkoi heräilemään 2-3 aikaa yöllä, huusi ja valvoi 1,5-2 tuntia kunnes nukahti takas, tai sitten jos nappasin viereemme ja imetin niin meni 5minuuttia ja hän oli takas unessa. Ajattelin ettei yksi syöttö vielä mitää haittaa. Mutta voivoi kun se nopeasti eskaloitu siihen että koko yö roikuttii meidän välissä mun tissillä ja ei enään 2-3 aikaa nukahdettukkaan 5minuutissa.


Oltiin siis samassa pisteessä kuin aikasemminkin.. Pidettiin unikoulu 2. Nyt Max nukkuu omassa sängyssään eikä syö enään öisin, MUTTA hän herää edelleen huutamaan pariksi tunnikis yöllä tai herää aamuyöstä puoli neljä YLÖS.

Ollan yritetty kaikkemme. Ollaan yritetty laittaa aikasemmin nukkumaan, yritetty laittaa myöhemmin nukkumaan, yritetty tarjota aamuyöstä tissiä ja napata vieree, yritetty pätkiä ja lyhentää päikkäreitä, ollaa yritetty pitää vain sängyssää ja saada takaisin nukkumaan, ollaan yritetty silitellä ja laitettu unimusiikkia soimaa, ollaan käyty lääkärissä karsimassa terveydelliset syyt pois, mutta mikään näistä ei tuota mitää tulosta!!!!! Mä olen niin epätoivonen ja silmäpussit roikkuu alempana ku tissit.

Miten ihmeessä tän ipanan saa nukkumaan? 27 päivä meillä on neuvolan kautta saatu aika uniohjaajalle jos häneltä tulisi jotakin vinkkejä. Sillä mä alan olemaan ihan loppu..

Mitkä konstit teillä on auttanut vauvan yö hulinoihin?

Lukijat