postauksia minusta.

Mulla on 266 postausta vuoden 2013 tammikuusta lähtien. (hui, niinkö kauan olen tänne jo kirjoitellut?) 
Moni alusta asti lukija tietää etten mä piilottele asioita, vaan puhun niistä henkilökohtasimmistaki ja vaikeimmista asioista niitten oikealla nimellä. Ei siis oo mitään pahaa sellaisissa blogeissa joka on rajattu pois elämän murheista mutta sellainen ei oo mulle. Siinä vaiheessa kun ahdistus kulkee mukana jokaisissa päivissä ja masennusta on takana jo 14vuotta niin se kuuluu jo niin selvästi mun arkeen, siihen kuka ja miksi mä olen tälläinen, se on niin iso osa mua että jos sivuutan kaikki vaikeet asiat pois täältä niin tää blogi ei ois enään mun näköinen. Haluan olla rehellinen ja toivon että mun tekstit tavottais jonkun joka on samanlaisissa vesissä. Haluan saada muut ymmärtää ettei ne ole yksin, näitä asioita ei tarvitse hävetä, tämä ei ole heikoutta, eikä todellakaan sinun oma syysi. Haluan vaan sanoa että koittakaa jaksaa, älkääkä ikinä luovuttako.

Mitä mun masennukselle nyt kuuluu? Muistatteko kun aikasemmin kirjoitin täälä postauksen (linkitän sen myöhemmin tähän postaukseen) siitä miten yksi mielialalääke oli lihottanut mua sen 15 kiloa? Se lopetettii mulla aika nopeasti, ja mulle vaihdettiin sellainen kun Sertsalin ja syön sitä 100mg. 

Mä koen että se on vihdoin se lääke joka sopii juuri mulle. Se on auttanu mielettömästi. Tai ehkä vaan juuri sen että jaksan tehdä niitä mielettömiä asioita, eli nähdä kavereita ja pitää niitä ihmissuhteita yllä, käydä koulua, ja mikä tärkeintä: olla itseni kanssa. Ahdistuskohtaukset loppu ku seinään kun ton lääkkeen alotin, kaikki kuoleman halu. Kaikki. Mieskin on sanonu että mun kanssa on nyt jotenki helpompi olla kun en oo enään niin epävakaa. Ja saan vaan olla niin kiitollinen että hän on jaksanut aina tulla mun luokse pahimpina hetkinä, melkeempä jopa keskellä yötä. Ottanu sylii, pyyhkiny kyyneleet ja sanonu ettei ole mitään hätää. Mies on ollut niin iso apu.

Mä lopetin psykoterapian koska en pystynyt puhumaan hänelle. Mulla meni 3vuotta sanoa että tästä ei tuu mitään.. Kolme surullista vuotta. Mut siirrettiin aikuispuolelle ja terapiaa en tule saamaan enään missään muodossa sillä mulla itselläni ei ole siihen varaa. Mulla kävi kuitenkin niin hyvä tuuri että mun psykologi on käynyt terapia koulutuksia muutamankin, jotenka hän vähän niinku pitää mulle terapiaa ilmaseks :-D Hän on myös mukava, hänelle on helppo puhua ja vihdoin musta tuntuu että pystyn alkaa käymään niitä vaikeita asioitaki läpi. Sillä, mä en enään koe että tarvisin juttelu apua mun tän hetkisen arjen ja elämän kanssa. Kaikki on nyt hyvin. Ainut mitä mun on päästävä purkamaan on mun menneisyys. Ne asiat mitkä ahdistaa mua vielä tänä päivänäki, ne jotka on tehnyt musta tälläisen ja viennyt mut masennukseen. 


Se miksi haluan nostattaa nää mun henkilökohtasemmat postaukset tähän, on se että ne on hukkunut kaiken 266 postauksien sekaan, eikä ne ole enään kovin helposti löydettävissä. Mä haluan että ne tavottaa ihmisiä, ihmisiä jotka huomaa ettei ne ole yksin. Masennus, syömishäiriöt tms alkaa olla valitettavasti kansantauteja mutta silti niitä hävetää ja niistä vaijetaa.

OSA MINUA


''mä sanoin ekaa kertaa 7vuotiaana 'mä en haluu lihota. mä en syö' ja osastolla mulle jouduttiin annostelemaan annokset. sieltä päästyäni istuttiin monta tuntia isin kanssa ruokapöydässä ja riideltiin syönkö,vai en? isi voitti aina. se kaikki jäi moneksi vuodeksi kunnes kutosen lopulla mä nousin vaakaan ja se näytti liikaa. silloin mä tajusin 'tää ei voi jatkua näin. oon helvetin läski.' eihän siitä aluks mitään tullu. se kaikki oli vaikeeta. vuos siinä meni, oikeestaan vaan niin että pari kertaa kuukaudessa mä ajattelin mitä oikeesti pistän suuhun, mutten sen enempään. kasin alussa mä vaihdoin koulua ja yks mun luokkalainen sano joka kerta monta kertaa päivässä 'saatanan läski. ootko ittees peilistä kattonu? laihuta saatana. susta pursuu läskit' jokainen sana sattu mua. ja pian mä aloin entistä enemmän vaahtii sitä mitä suuhuni pistän. mä lupasin ittelleni että 'mä en liho. mä näytän sille että pystyn laihuttaa. näytän itelleni.' ja voin sanoa että kun jotain päätän, siinä mä en mee yli enkä ympäri. oon saatanan itsepäinen. portti helvettiin oli auki. ''


LÄSKI?

''On päiviä kun en voi mennä kouluun, koska mä ahdistan itseäni liikaa. En kertakaikkiaan voi. En kestä niitä katseita, en kestä itseäni. On päiviä kun en halua edes nähdä Tuukkaa, en halua että se näkee mua, en halua poistua kotootani mistään. En vaan pysty. Kävin eilen moikkaamassa yhtä mun kaveria jota en ole nähnyt pitkään aikaa. Hän kattoi mun mahaa hetken, ja hän tosiaan luuli että raskaana olisin. Se tuntu tosi pahalta, aloin itkemään kun pääsin paikalta pois.''

PALOJA ELÄMÄSTÄNI

''25.3.2012 Mä herään ja hengitän. Mä olen täällä, mutten kuitenkaan. Mä huudan helvettiä.. 
24.42012 Mä oon matkusta junalla kuuhun ja takasin, joka kerta rankemmin taivaast alas palasin. Mut nää on vaa oloja, antakaa mun mennä. Mä en tienny miten pysähtyy, nauttii hetkestä, mieli teki omat esteensä.
mä nään sen tulevan, hajonneen unelman. Mä alan taas vajota, mut mä en itke, en halua.''


ITSEINHO

''Mä saatan purskahtaa itkuun jos nään jonkun niin kauniin ihmisen. & sit mä itken ja itken ja vihaan itteäni vielä vähän enemmän. Kaikki se on niin epäreilua. Miten kaikki muut on niin kauniita ja upeita, mä oon tällänen. Miksi? Väkisinki tulee mieleen että jos mä oisin kaunis olisinko koskaan ollut koulukiusattu, yritetty hukuttaa. YHEN VITUN RUMUUDEN TAKIA MÄKÖ OLEN JOUTUNUT KESTÄÄ KAIKEN TÄN? Oisko kauneus pelastanu mut? tää on niin epäreilua.. mä en oo edes ihminen.''

OMA KOKEMUKSEMME ITSESTÄMME SÄRKYI JA HAJOSI - EI TODELLINEN ITSEMME

''Siinä vaiheessa mä aloin oireilemaan. Mulla oli jo silloin niin ahdistunu ja paha olla, enkä osannu n. 7-8 vuotiaana käsitellä sitä oloa, jotenka sain raivokohtauksia josta myöhemmin sitten jouduin lastenpsykiatriselle osastolle. Sielä ne päätti että mun on parempi asua isällä, koska äitillä ei riittänyt voimat hoitaa mua. Äiti sairasti itsekkin masennusta. Meidän lapsuus on ollut siis aika paljon valkosia osaston seiniä. Sielä me suurimmaks osaks nähtiin äitiä. ''

OPISKELU

''Kun muut laskivat matikkaa taikka kävi uskonnon oppeja läpi, mä mietin mihin piiloudun seuraavaksi seuraavalla välkällä ettei mua kivitettäis tai hakattais.''


Mä en olis koskaan uskonut että mulla voi mennä joskus näinkin hyvin miten mulla nyt menee. Mä pyydän: jaksakaa vielä hetki. Maailmalla on lukemattomia mahdollisuuksia tarjota sulle, uskalla tarttua niihin. Jaksa vielä, vielä jonain päivänä kaikki hyvin. Pysy vahvana!

Be First to Post Comment !
Lähetä kommentti

Lukijat