riitojen jälkeen, keskellä arjen, hymyillen sua suutelen.

Sataa lunta. Tuntuu että rauhallisuus on laskeutunut luonnon ylle. Mua ahdistaa. Kurkussa tuntuu pala. Silmiin polttaa. Miksi? 
Kaikkihan on hyvin? Onhan? On. 
En tarvitse sinkkuelämää tai frendien kaveriporukkaa ollakseni onnellinen. Mulla on ihania ystäviä ympärillä. Toisen kanssa kävelen käsikädessä keikalta pois, ihmispaljouden keskellä, ettei eksytä toisistamme, ja se tuntuu hyvältä. Toisen kanssa itken uutenavuotena skumppa lasi kädessä paskoja hetkiä ja ihmissuhteita. Toisen kanssa käyn kahvilla tai istun keskellä yötä hänen sohvallaan puhumassa kipeistä asioista. Ja miehelle soitan keskellä yötä vain kertoakseni että rakastan, tai itkeäkseni pahaa oloa. 
Kaikenlisäksi oon vihdoin sillä alalla mihin oon aina halunnu, enkä voisi olla onnellisempi koulun suhteen. Kyyneleet valuu pitkin kasvoja. En löydä sanoja, en tiedä miten olla.
Sä laulat ettei me olla enään me ja kuinka maailma on vaarojen karikko. Mä itken, enkä voi sille mitään. Sä valtaat mut, mun kehon, sun sanat on niin painavia. 
Sain poikaystävältä ruusuja ja muumikulhon, miehen äitiltä maailman lämpösimmän viltin jonka alla oonkin ollut aina kun oon kotona. Ruusut on jo biojätteessä, muumikulho tiskialtaassa. 
Kun on yli puolet elämästä on joutunut taistelemaan ja rämpimään läpi päivien, mitään ei pidä enään itsestään selvyytenä. Mä olen edelleen tässä. 
Poikaystävä tokasi mulle perjantai iltana että mun ajatukset menee vaan koko ajan pikkuhiljaa terveemmäks ja positiivisemmaks. Meneekö? Miksi mua silti ahdistaa?


Mä menen suihkuun, valun lattialle ja itken.
Se ei pelaa joka pelkää, vai miten se meni?
2 kommenttia on "riitojen jälkeen, keskellä arjen, hymyillen sua suutelen. "
  1. Voimia :) Kyllä se siitä vielä iloks muuttuu vai miten se meni :) <3

    VastaaPoista

Lukijat